Strategiablogi: Jokaisen jalkapalloseuran tulisi olla lapsille huippuseura

Ollessani lähes 20-vuotta VJS:n toiminnassa mukana eri rooleissa, yksi tehtävä ajoi minua eteenpäin enemmän kuin mikään muu.  Etsin koko urani ajan kiivaasti mallia, jolla varmistaisin seuran lapsuusvaiheen laadukkaan valmennuksen sen eri joukkueissa. Minun oli mahdotonta hyväksyä, että seuramme tarjoaman valmennustoiminnan laatu olisi kirjavaa. Että seuran eri ikäluokan joukkueisiin liittyminen olisi valmennuksen tason kannalta arpapeliä. 

Minua on aikojen kuluessa hämmentänyt keskustelu profiloitumisesta, kun puhutaan lasten kasvattajaseuroista. Keskustelussa ajaudutaan tuon tuostakin mustavalkoiseen kaksijakoon siitä, onko jokin seura harraste- vai kilpaseura. Tuskin kuitenkaan pienten lasten toimintaa kannattaa tuolla akselilla edes määritellä. Tai jos pitää, ehdotan kaikkien seurojen tehtäväksi pyrkiä lasten vaiheen kilpaseuraksi. Siis jos kilpaseura määritellään siten, että toiminnalla tähdätään tosissaan lasten kehittämiseen jalkapalloilijoina.

Miksi niin pienen jalkapallomaan kuin Suomi kannattaisi kannustaa osaa seuroista aloittamaan viisivuotiaiden toiminta matalilla tavoitteilla ajatuksella, että kunhan lapset saavat pelata jalkapalloa. Minusta jokaisen jalkapallon aloittavan ja sitä pelaavan lapsen oikeus on, että toimintaa järjestävä jalkapalloseura pyrkii jatkuvasti kehittyvään, suunnitelmalliseen jalkapallotoimintaan. Tämä on myös lasten motivaation kannalta tärkeää, sillä kokemus taitojen karttumisesta on yksi tärkeimmistä harrastamisen imua lisäävistä tekijöistä. 

Valitessaan jalkapallon lapsensa harrastukseksi vanhemmat valitsevat käsitykseni mukaan nimenomaan urheiluharrastuksen. Harrastuksen, jonka vahvuutena on urheilun hyveiden kuten pitkäjänteisyyden, rohkeuden ja toisten kunnioituksen omaksuminen. Harrastuksen, joka joukkuelajina opettaa yhteistyötaitoja ja pelaajien erilaisuuden kääntymistä joukkueen vahvuudeksi. Nämä urheilukasvatuksen hyveet nousevat kukoistukseensa erityisesti suunnitelmallisen ja osaavan valmennuksen myötä.   

Tietenkin voidaan sanoa, että todellisuudessa lapset kaipaavat toiminnalta vain hyviä kavereita ja hauskuutta. Sekavasti järjestetty ja heikkolaatuinen toiminta ei kuitenkaan välttämättä synnytä ympäristöä, jossa kavereiden kanssa viihdytään ja koetaan hauskuutta. Itse asiassa jo näinkin yksinkertaisten tavoitteiden, hauskuuden ja kaveruuden, saavuttaminen vaatii laadukkaasti järjestettyä valmennustoimintaa (kuten väitän vanhassa blogissani: hauskuus on huono tavoite harjoituksille). 

Esitän siis johtopäätöksenäni, että vanhempien odotuksia ja lasten tarpeita vastaavan jalkapalloharrastuksen järjestäminen on vaativaa toimintaa ja edellyttää erityistä lasten valmennuksen osaamista. Ja siksi esitän, että kaikki lapsille jalkapalloa järjestävät seurat ovat vastuullisia järjestämään toimintansa pyrkien mahdollisimman korkeaan valmennuksen tasoon.   

”Millä ihmeen resursseilla tämä tehtäisiin?”, joku voi kysyä. ”Meidän vapaaehtoispohjalta pyörivä toimintamme ei kaipaa lainkaan lisää ulkopuolisten asettamia paineita. Eikö se, mitä meillä nyt on ole riittävästi?”, hän kysyy.

Kun laitamme pelaajamme keskiöön (ja miksemme laittaisi?), vastaus on, että ainoa vaihtoehto on jatkuvan kehittymisen tie. Tämän tien tueksi nykyinen strategia tarjoaa yhden ilmiselvän ja toisen ei-niin-ilmiselvän mutta tärkeän projektin:
 
Lasten valmennuksen ydintaidot seuraympäristössä -projekti on strategian tärkein. Tavoitteena on, että valtava määrä lasten valmentajia kaikkialla Suomessa hallitsisi ne muutamat kriittiset ydintaidot, joiden vaikutus lasten kehittymiseen on suurin. Onnistuminen edellyttää paitsi näiden ydintaitojen kiteyttämistä myös toimivia tapoja siirtää niitä valmentajille - sellaisillekin, jotka eivät virallisille valmennuskursseille osallistu.

Laadukkaat pelaajapolut seurayhteistyönä -projektissa palaamme profiloitumiseen. Entä jos alueen kaikki seurat profiloituisivat seuroiksi, jotka pyrkivät lasten vaiheessa jatkuvaan urheilutoimintansa kehittymiseen, siis laadukkaaseen valmennustoimintaan? Laadukas toiminta ja jatkuvan kehittymisen prosessi ei varmasti onnistuisi pitkällä aikavälillä useimmilta seuroilta yksinään. Voiko pienempi seura soveltaa isomman seuran valmennuslinjaa lasten vaiheeseensa? Voiko isompi seura tarjota koulutuksiaan pienemmille seuroille? Voivatko isomman seuran valmennusosaamisen kehittäjät auttaa myös pienempiä seuroja niiden valmennustoiminnassa? Voidaanko sellaiset asiat tehdä yhdessä, joita ei jokaisen kannata tehdä yksikseen?

Uskon, että lasten valmennuksessa on otettavissa isoja harppauksia seurojen yhteistyöllä ja tietoisilla kehityssatsauksilla. Tämän tuloksena kilpailu pelaajista muuttuisi ehkä kilpailuksi kentällä. Vaikka lasten vaiheessa tietyn alueen seurat toimisivat yhtenä rintamana, ne voisivat silti erikoistua nuoruusvaiheesta eteenpäin: jotkut enemmän harraste-haastetoimintaan, toiset enemmän kilpa-huipputoimintaan. Pelaajien polut alkavat väkisin eriytyä lapsuusvaiheen jälkeen, joten seurojenkin kannattaa valita, minkälaisiin pelaajiin ne toiminnassaan keskittyvät.

Seurojen yhteistyölle on löydettävissä toimivat sävelet, jos jokaisella seuralla on kirkas profiili ajatellen eri ikävaiheiden valmennusta ja jos seurassa tiedostetaan omat vahvuudet ja heikkoudet. Seurojen olisi mahdollista löytää yhteistyön avulla itselleen merkityksellinen tehtävä ja tehdä se täysillä.  Ja siten löytää yhteistyön kannalta ne tärkeimmät kaksi tekijää: mitä seura yhteistyöltä tarvitsee ja mitä se sille antaa. Seurojen yhteistyö ja jaettu vastuu alueensa jalkapallotoiminnan kokonaisuudesta johtaisi vääjäämättä laadukkaisiin pelaajapolkuihin läpi lapsuus- ja nuoruusvaiheen. 

Ehkä lopulta jalkapalloseuraan liittyminen lapsuusvaiheessa olisi hyvin todennäköisesti laadukkaan urheiluharrastuksen aloittamista. Seurasta tai joukkueesta riippumatta.

Veli-Matti Rinnetmäki 
Kehityspäällikkö