SPL 100: Kaikkien aikojen matka, 1920-luku

Suomi pelasi itsensä Euroopan jalkapallokartalle Tukholman olympiakisoissa 1912, mutta katosi sen jälkeen pitkäksi aikaa kuvasta. Olympiaturnauksen jälkeen Suomi pelasi vain yhden maaottelun Ruotsia vastaan ennen kuin ensimmäisen maailmansodan syttyminen 1914 hiljensi peliareenat. Kun Suomi sotien jälkeen palasi kentille itsenäisenä valtiona, vastustajiksi olivat aluksi tarjolla vain naapurimaat Ruotsi, Norja ja Viro. Kansainvälinen jalkapallopolitiikka tuli kuitenkin pian Suomen avuksi.

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä voittajavaltiot vaativat häviäjämaita Saksaa, Itävaltaa ja Unkaria erotettaviksi FIFA:sta. Tämä ei onnistunut, mutta mainitut maat joutuivat useiksi vuosiksi urheilupoliittiseen paitsioon. Puolueettomat Pohjoismaat tarjosivat niille kuitenkin maaottelukontakteja. Suomessa tunnettiin sodan jäljiltä yhä vahvaa myötätuntoa Saksaa kohtaan, ja Palloliiton puheenjohtaja Erik von Frenckellillä oli hyvät henkilökohtaiset suhteet saksalaisiin urheilupiireihin. Suomesta tulleet maaottelukutsut otettiin mielihyvällä vastaan, vaikka Suomea ei jalkapallomaana juuri Keski-Euroopassa tunnettukaan.

Ensimmäisenä Suomeen ehti Itävalta, joka haki 31.7.1921 Helsingin Pallokentältä voiton maalein 3–2. Kaksi kuukautta myöhemmin saapunut Saksa sai tyytyä tasapeliin 3–3. Vierailijoille teki kaksi maalia Sepp Herberger, josta oli sittemmin tuleva Saksan legendaarinen päävalmentaja. Unkari oli tylympi vieras käydessään Helsingissä seuraavana vuonna: ottelu päättyi lukemiin 1–5.

Hyviin tapoihin kuuluvat vastavierailut Suomi päätti hoitaa yhdellä kertaa. Palloliitto valitsi matkaan 17 miehen joukkueen, joka nousi Helsingissä laivaan 8. elokuuta 1923. Aihetta varovaiseen optimismiin antoi edellinen maaottelu, jossa Suomi oli hävinnyt Ruotsille vieraskentällä vain 4–5. Joukkueen kokenein pelaaja oli keskustukimies Eino Soinio, Tukholman olympiaveteraani ja samalla maankuulu urheilutoimittaja nimimerkillä M-o-n-i. Silmälasipäinen maalivahti Niilo Tammisalo oli jo usean vuoden ajan ollut Suomen maajoukkueen tuki ja turva. Maalintekovastuuta kantoivat Verner Eklöf ja harhautuksistaan kuuluisa laitahyökkääjä Hjalmar ”Hjallis” Kelin. Joukkueeseen valittiin kuitenkin myös kuusi ensikertalaista.

Laivan saavuttua Stettiniin matka jatkui junalla Berliinin kautta Dresdeniin, puheenjohtaja von Frenckellin vanhaan opiskelukaupunkiin, jonne Suomen ottelu Saksaa vastaan oli sijoitettu. Tuliterälle Illgen-Kampfbahnille saapui ottelupäivänä 12.8. noin 25 000 katsojaa. Ottelu sai odottamattoman alun, kun 10. minuutin kohdalla puolustaja Müllerin hätäinen palautus painui isäntien omaan verkkoon. Suomalaiset saivat tästä lisää intoa, ja alkoivat vyöryttää hyökkäyksiä kohti Saksan maalia. 27. minuutilla Eklöfin loistava syöttö tavoitti Aarne Linnan, jonka kanuunalaukaukselle ei Saksan maalivahti mahtanut mitään. Neljä minuuttia myöhemmin Claus-Oehler puski Saksalle kavennusmaalin, joten tauolle mentiin Suomen johdossa. Toisella puoliajalla ote siirtyi isännille, mutta ”Tammari” ja Suomen puolustus kestivät murtumatta. Loppuvihellys vapautti suomalaiset juhlimaan yllättävää 2–1 -voittoa.

Saksalaislehdistö suomi omiaan ottelun jälkeen ankarasti. Sinnikkäille suomalaisille annettiin tunnustusta, mutta tappiosta syytettiin ennen kaikkea Saksan jalkapalloliittoa, joka oli joukkuetta valitessaan ajatellut enemmän kotimaista aluepolitiikkaa kuin pelaajien todellisia vahvuuksia. Tällainen maajoukkuetoiminnan halveksiminen nähtiin vahingolliseksi koko valtakunnan maineelle.

Dresdenistä matka jatkui Wieniin. Huonosti suunnitellun junamatkan vuoksi joukkue joutui viettämään 26 tuntia ilman ruokaa ja juomaa, mutta perillä suurkaupungissa suomalaiset saivat kuninkaallisen kohtelun.

Dresdenin yllätystulos oli pantu merkille, joten Hohe Warte -stadionille saapui arki-illasta huolimatta 45 000 katsojaa Saksan-kaatajia katsomaan. Suomen kohtaama vastus ei suinkaan heikentynyt. Saksa edusti 1920-luvulla Euroopan parempaa keskitasoa, mutta Itävalta kuului mannermaan ehdottomaan aateliin. Suurinumeroinen tappio oli pelättävissä, ja jo kahdeksannella minuutilla isännät tekivätkin ensimmäisen maalinsa. Tukahduttavassa kuumuudessa eivät itävaltalaisetkaan kuitenkaan jaksaneet pitää vauhtia yllä, ja suomalaiset puolustivat tiiviisti. Vähän ennen puoliaikaa tavoitti syöttö isäntien puolustuksen unohtaman Verner Eklöfin, joka teki lähietäisyydeltä Suomen tasoitusmaalin. Toisella puoliajalla Itävallan painostus tuotti vain yhden osuman, joten ottelu päättyi Suomelle kunniakkaisiin lukemiin 2–1.

Isäntien pelitaidot tekivät suuren vaikutuksen kotimaan lehdille raportoineeseen Soinioon: ”…kyllä ovat fanttastisia herroja. Palloa kuletettiin kummallisin liikkein, yhdistelmät seurasivat ihmeellisenä sarjana toisiaan ja vastustajan harhaanjohtaminen sujui tavalla, joka uhkui kummallista mielikuvitusta.”

Budapestissä suomalaisia odotti jälleen ylenpalttisen ystävällinen vastaanotto ja varmana pidetty tappio. Ferencvárosin kentällä pelattu ottelu jaksoi kiinnostaa vain 16 000 katsojaa. Matkaväsymys painoi jo suomalaisia, mutta silti nämä tekivät ensimmäisen maalin. 40. minuutin kohdalla, kun Aarne Linna yllätti Eklöfin syötöstä Unkarin maalivahdin. Toisen puoliajan alussa Unkari avasi maalitilinsä kyseenalaisella rangaistuspotkulla. Toinen isäntien osuma syntyi vain pari minuuttia myöhemmin. Unkarilaispuolustajan käsivirhe antoi Suomelle vielä tasoitusmahdollisuuden, mutta Linna hukkasi rangaistuspotkun. Loppuhetkillä Unkari viimeisteli vielä loppulukemiksi 3–1.

Eino Soinio summasi matkan annin Suomen Urheilulehdessä: ”Suomalaisten jalkapalloilijain tekemään Keski-Europan matkaan saamme olla täysin tyytyväisiä. Maalilukua 6–4, jaettuna kolmen ottelun kesken, täytyy pitää onnistuneena. Olihan vastassamme kolme Kontinentin maailmankuulua jalkapallomaata. Samalla on matka ollut huomattava propagandamatka maamme tunnetuksi tekemisen puolesta. Otteluita on seurannut pyörein luvin sanottuna noin 100,000 ihmistä. Se on valtava ihmismäärä.”

Suomen maajoukkueen vuosi 1923 jatkui vielä hienolla kotivoitolla Puolaa vastaan (5–3), mutta päättyi yllättävään vierastappioon Virolle (1–2). Otteluvaihto Saksan kanssa jatkui seuraavinakin vuosina, mutta Itävallasta tai Unkarista ei vierailukutsuja enää kuulunut. Vuoden 1923 historiallisen matkan muisto elää tilastoissa yhä. Dresdenin ottelu on vieläkin Suomen ainoa voitto Saksan A-maajoukkueesta.