Siiri Perälä Naisten Futsal-Liigan joulukuun kuukauden pelaaja - "Onnen päiväni oli se, kun aloitin futsalin"

Kuukauden pelaajia on valittu ennenkin, mutta tällä kertaa siinä on jotain erityistä. Vuoden takaisten syöpähoitojen jälkeen pelikentille viime vuoden aikana takaisin taistellut Siiri Perälä, 27,  sai kuulla joulun alla pahimpia mahdolisia uutisia. Syöpä oli uusiutunut aggressiivisella tavalla. Positiivisuutta ja suorapuheisuutta nämäkään uutiset eivät ole naisesta karistaneet.

- Itkuhan tässä tuli, kun kuulin tästä palkinnosta. Mielestäni olisin sen ansainnut jo viime kaudella jossain kuussa, joten tuntuu kyllä hienolta. Vaikka joulukuu oli kaiken huomioiden itseltäni hyvä, niin otan tämän enemmänkin kiitoksena näistä kausista. Kiitän kaikkia joukkueita ja vastustajia, arvostan teitä suuresti. Toivotan tsemppiä niin naisille kuin miehillekin ja valtavat kiitokset kaikesta kaikille.

Perälän tähänastinen ura ansaitsee hiukan tarkemman kuvauksen, jotta nykyhetken arvo tulee paremmin esille.

"Aina piti todistaa olevansa hyvä"

Tarina alkaa futsalin osalta Jämsästä.

- Ensimmäiset futistreenini 7-vuotiaana olivat salijalkapallotreenit, koska Jämsässä ei tekonurmia ollut. Pelattiin ja treenattiin joka ikinen talvi sisäfutista ja aika varhain alettiin puhua siitä  futsalina. Muistan, kun pelasimme karvasella neonkeltasella pallolla. Olin koko lapsuuden poikien joukkueessa ainoana tyttönä, koska tytöille ei ollut jengejä. Kasvaminen poikien joukkueessa opetti elämää ihan eri tavalla ja se vaati paljon sitä, että piti opetella pitämään puolensa ja ettei jäänyt poikien jalkoihin ja piti aina todistaa olevansa hyvä. Sillon oli muutenkin tosi harvinaista, että poikien joukkueessa pelasi tyttö ja siitä sain kyllä kuulla paljon kommenttia, hyvää ja pahaa.

Harva nainen voi esimerkiksi sanoa pelanneensa junioreissa Akaa Futsalin ja Suomen futsalmaajoukkueen Markus Rautiaista vastaan. Perälä voi. Sattuma ajoi hänet FC PaPa-, Jämsänkosken Ilves -, sekä JyPK-vuosien jälkeen lopulta Kampuksen Dynamoon, Jyväskylään. Siellä odotti Naisten Futsal-Ykkönen, uudet haasteet, ja uudet tarinat.

Kovalla työllä maajoukkueen mukaan

- Olin aina ollut kova tavoittelemaan asioita ja olin joskus vuosia sitten googlannut, onko naisille maajoukkuetta futsalissa. Silloin ei vielä ollut, mutta päätin,  että jos joskus tulee niin mä pelaan siellä.

Kun luonteenpiirteisiin kuuluu tavoitteellisuuden lisäksi myös suunnitelmallisuus, on menestykselle keskimäästäistä paremmat edellytykset.

- Sovittiin meidän silloisen valmennuksen (Niila-Ville Laitisen, Jesse Kalliokosken ja Jussi Kaihlajärven) kanssa, että kolmen vuoden tähtäimellä pelaan maajoukkueessa. Oli siis kausi 2016-2017. Meillä oli kentällä kivaa ja puolessa välissä kautta selvisi, että voidaan nousta liigaan ja johdin pistepörssiä. Innostuin ja yhdessä joukkueen kanssa päätimme saavuttaa molemmat tavoitteet. Tutuistuin KaDyssa läheisesti monen kanssa. Mikko ja Jukka Kytölästä tuli ihan mun parhaita kavereita - heidän kanssaan treenattiin, katseltiin videoita ja syötiin pitkiä lounaita jutellen futsalista ja muusta. Eksyin miesten joukkueeseen keväällä huoltajaksi ja pääsin osallistumaan välillä treeneihinkin. Imin kaiken tiedon ja elin valtavassa futsalkuplassa. Ihailin Kadyn kapteeni Arash Muridiyazdia ja halusin, että olisin samanlainen kapteeni ja peluri kuin hän.

Kausi päättyi liiganousuun ja Ykkösen pistepörssin voittoon.

Yksi käännekohta Perälän futsaluralla oli mies Montenegrosta, Vasko Vujovic. Hänen tulonsa Jyväskylään muutti paljon KaDyn treenikulttuurissa, ja tästä sai osansa myös kaupungin kunnianhimoisin naispelaaja.

-  Vasko oli paras valmentaja mitä olisin voinut saada. Hän vaati paljon, ja mikään ei riittänyt. Juostiin viikottaisia fysiikkatreenejä miesten kanssa ja olin joukkueen kovakuntoisin. Tästä ei tullut palkintoa, vaan selkään laitettiin vastusvarjo, jottei aikarajaa vain saavuteta. Vasko sanoi, että jos et Siiri jaksa juosta näitä, et koskaan jaksa nousta maajoukkueen kanssa lentokoneen portaita Hollantiin. Pyörryin, koska en halunnut luovuttaa. Ambulanssi kävi tarkastamassa, että olen kunnossa, mutta reilun vuoden päästä nousin ne lentokoneen portaat Tsekkeihin ekaan maaotteluun. Treenasin joka päivä ja välillä sain osallistua myös miesten treeneihin, mistä olin otettu. Harva ulkomaalainen valmentaja ottaisi naista miesten treeneihin laskemaan tempoa. Kausi oli vaikea joukkueelle, mutta säilyttiin sarjassa ja pelasin itse todella hyvän kauden. Taisin olla kymmenen parhaan joukossa pistepörssissäkin ja pelasin kokonaisia pelejä käymättä vaihdossa. Se oli parasta.

Muurit murtuivat Espoossa

Jyväskylän vuosien jälkeen oli aika muutokselle. Muutto pääkaupunkiseudulle ja siirto GFT:hen Espooseen ei sujunut kuitenkaan kasvukivuitta.

- Totta puhuen joukkueeseen oli silloin hiukan vaikea tulla uutena. Minusta tehtiin heti myös kapteeni, mitä kaikki eivät täysin hyväksyneet. Lopulta muurit saatiin kuitenkin murrettua, ja yhtäkkiä huomasin pelaavani parhaiden ystävien kanssa. Saimme yhdessä aikaan kulttuurinmuutoksen, ja myös muut uudet pelaajat otettiin sen jälkeen avosylin vastaan. Voitimme keväällä Final Fourin ja liigamestaruuden. Sain myös ensimmäiset maaottelut, ja kausi oli kruunattu.

Seuraava kausi 2019-2020 oli koronapandemiaan asti menestys. Toki raskas, mutta antoisa.

- Tavoite oli saada kolme mestaruutta kauteen, ja se alkoi hyvin kun voitimme Super Cupin heti syksyllä. Jouduin ottamaan tosi paljon vastuuta valmennuksesta ja se verotti osansa. Oli vaikeaa valmentaa, pelata ja olla hyvä kapteeni samaan aikaan. Muutenkin aina tuntunut, että on synti sanoa haluavansa olla paras, kun oon samaan aikaan ollut joukkueen kapteeni. Olin meidän jengin kovin maalintekijä ja kolmen joukossa liigan pistepörssissä. Toisaalta kuitenkin olen myös aina eniten nauttinut siitä, kun joku sellainen joka ei yleensä tee maalia, tekee maalin. Ei se sitä poista, että tottakai rakastan itsekin tehdä ja olla sankari.

Maajoukkuekokemusten jälkeen tulivat huonot uutiset

- Pelasin upeat maaottelut Ukrainassa tammikuussa 2020 ja kun tein maalin, pissin housuuni kun olin niin innoissani.  Jukka Veijo palkitsi mut siitä ilosta päivän tukaanina ja sitä pelaajat vieläkin muistelee, ettei voi olla suurempaa iloa. Koin kuitenkin roolini maajoukkueessa paljon isompana kentän ulkopuolella kuin kentällä.  Kun olin itse mukana ensimmäisiä kertoja, leirillä tuntui yksinäiseltä ja oli olo etten ollut tervetullut. Se tuntuu nyt todella kaukaiselta.  Kaikissa joukkueissa tärkeintä on se henki ja se näkyy myös tuloksissa. Kun tapahtumia on ollut enemmän, niin meillä on majussa ollut tosi nastaa, mutta kyllä se vaatii niitä tapahtumia, ja että tunnetaan myös kentän ulkopuolella. Ilokseni myös maajoukkueen kulttuuri ja yhteishenki on noussut ihan eri tasolle kuin aiempina vuosina.

Vuosi 2020 alkoi menestyksekkäästi, kun helmikuussa GFT valloitti myös Final Fourin. Espoolaiset iskivät voittomaalin ajassa viimeisellä sekunnilla ajassa 39:59. Maalin teki Maiju Hirvonen, syöttäjänä oli Siiri Perälä. Se kauden kolmas mestaruus jäi saavuttamatta, kun korona päätti kauden maaliskuussa.

- Olin jo Final Fourin aikaan  pahasti yskäinen. Pian kausi sitten loppuikin, mikä oli mulle helpotus kun ihmettelin kun en enää edes kävellä jaksa. Kun sain huhtikuussa diagnoosin pidin sen kaks kuukautta ihan vain lähipiirissä, koska pelkäsin että menetän paikkani maajoukkueessa jos kuullaan, että mulla on syöpä. TIesin kuitenkin itse, että tästä noustaan vielä.

Lopulta Perälän täytyi kertoa asiasta myös maajoukkueen päävalmentajalle Jaakko "Lämmi" Laitiselle.. 

- Lämmi  kannusti puhumaan asiasta avoimesti ja se olikin helpotus, millaisen tuen sitten sain. Treenasin sairaalassa ja pyöräilin vielä tosi alhaisilla hemoglobiiniarvoilla, koska piti olla kunnossa. Sain paljon tukea ympäriltä, treenasin kovaa, edistyin valtavasti ja pääsin taas pelaamaan. Syksyllä MuSa-pelin jälkeen vietettiin iltaa maajoukkueen kapteenin Elina Setälän, Netta Hannulan sekä siskoni  Martta Perälän kanssa ja mietin siinäkin, että onpa kiva kun alotin futsalin ja sain tämmösiä ystäviä. Ihanaa miten kentän ulkoupuolella ollaan kavereita, vaikka kentällä vedetään täysiä ettei toinen voita.

Vaikka syksy toi hyviäkin hetkiä,  se oli raskas. Ja lopulta talvi toi huonoja uutisia.

- Välillä syksyn aikana teki mieli luovuttaa, kun en ollut enää sitä mitä olin ollut. Sitten mietin, että Siiri sä et oo luovuttaja. Edistyin taas, ja pelasin hyvät pelit joulukuussa. Juuri ennen joulua puhuin vielä Lämmin kanssa puhelimessa, että älä huoli, oole keväällä paras kentällä niin hänen ei tarvitse miettiä kuulunko maajoukkueeseen, vai en. Tottakai tulen EM-karsintoihin syksyllä.

Synkkä joulu 2020

Tästä puhelusta kului kaksi päivää, kun huonot uutiset jatkuivat. 

- Syöpä oli uusiutunut ja levinnyt, ja tiesin että futsaliin en tule toisen hoitokierroksen jälkeen kykenemään - elimistö kärsii siitä niin paljon. Joulun surin futsalia ja purin sen tekemäni futsalvideoon omasta urasta. Mietin paljon, mitä kaikkea futsal on mulle antanut. Kun selvisi, että mahdollisuudet jäädä eloon ovat aika pienet ja muuttujia on vielä paljon matkan varrella, tuntui futsal ihan toissijaselta. Lääkärit olivat ihan rikki, mutta itseäni ei siinä kohdaa edes itkettänyt -  kai tähän on jo niin turtunut. Koen olevani etuoikeutettu, kun saan tällä hetkellä uusinta mahdollista hoitoa, jota on saanut vasta kymmenkunta henkilöä Suomessa. Aimmin ei olisi voitu tehdä enää mitään. Tämä taistellu ei ole enää minusta kiinni kiinni, koska tiedän että selviäisin jos se olisi.  

Naisfutsalin iloinen sanansaattaja on saanut hyviä ystäviä aina siellä missä on kulkenut. Futsal yhdistää.

- Ilman futsalia mulla ei ois niin hyvä olla nyt. En käsitä, miten paljon hyviä ihmisiä olen futsalista löytänyt ja miten ihmiset on tukena heikolla hetkellä. Sain myös yhdeltä entiseltä todella suurisydämiseltä futsalpelaajalta ison avustuksen mun lääkkeisiin ja itketti sekin, että kuinka onnellisessa asemassa olen, kun olen päässyt tutustumaan kaikkiin mahdollisiin futsalin kautta. Miten voinkaan tuntea näin hyviä ihmisiä? GFT:n miehet etunenässä ovat jakaneet tukensa ja itselleni on merkannut paljon KaDy-vuosien jälkeen huomata, että kyllä Espooossakin välitetään ja ollaan yhdessä isoa perhettä. Onnen päiväni oli se, kun futsalin alotin.

Nuoresta iästään huolimatta Perälä on kokenut futsalissa paljon, mutta paljon on vielä kokematta. Tulevaisuus näyttää päivä kerrallaan, mihin tie vie. Perälän tie on jo vienyt pokaaleiden ja menestyksen lisäksi ainakin yhden tytön sydämeen.

- Olen saanut paljon myös junioripelaajilta viestiä, kuinka olen ollut heidän esikuva. Yksi tyttö kertoi, että kun häneltä muutama vuosi kysyttiin mikä on hänen unelmansa niin hän vastasi, että pelata KaDyn naisissa, niin kuin Siiri pelaa. Uskomatonta, miten oon päässyt pieniin ja isompiinkin mieliin vaikuttamaan niin positiivisesti. Olen toivonut, että mua katsottaisiin joskus niin kuin Panu Autiota, jota myös ihailen suuresti. Hienoa, jos joku tyttö- tai miksei poikapelaajakin unelmoi olevansa kuin Siiri, eikä aina oteta esikuvaa miesten pelaajista. Mä en tyydy oleen mikään rivipelaaja, vaan haluan olla paras. Siihen en kykene enää, mutta varmasti jos jään henkiin niin tuun joskus käyttään mun Futsal UEFA-B-lisenssiä ja alan valmentamaan.

Miten tämän kaiken voi sitten vetää yhteen?

- Lopulta sillä menestymisellä ei ole mitään väliä, kunhan siitä nauttii itse mitä tekee ja saa ihmisille vieläpä hyvää mieltä aikaan, Perälä päättää.

Se on paljon sanottu äärimmäisen kunnianhimoiselta pelaajalta, joka on saavuttanut kovalla ja periksiantamattolla tyylillään paljon - ja vielä vähän enemmän. 

* * *

Naisten Futsal-Liigan uutisoinnin päätoimittaja: Juha Vedenpää
Palaute: juha.vedenpaa(ät)futsal.fi; p. 050 4872408