Pelkästään jalkapallon arvo yhteiskunnalle on 770 miljoonaa euroa mm. säästyneinä terveydenhoitokuluina sekä suorina talousvaikutuksina. Tämän arvon luovat seurat – ja niille työskentelevät ihmiset. Meidän on pystyttävä myös hädän hetkellä tukemaan yhteiskunnalle arvoa luovia seuroja ja niiden tekijöitä, jotta voimme luottaa ja odottaa heidän tekevän puolestamme samaa työtä myös hyvinä aikoina, kirjoittaa kehityspäällikkö Heidi Pihlaja.
”Suomessa on poikkeuksellisen voimakas ja monipuolinen liikunnan kansalaisjärjestökenttä, jonka toiminnan varaan liikunta- ja urheilutoiminta on maassamme rakentunut”, kerrotaan valtioneuvoston liikuntapoliittisessa selonteossa vuodelta 2018. Onkin totta, että liikunnan ja urheilun järjestämistehtävä on Suomessa annettu tietoisesti pitkälti järjestöille ja lajiliitoille. Toisin sanoen järjestöt ja yhdistykset, kuten jalkapalloseurat, ovat huolehtineet suomalaisten liikuttamisesta ja terveyden edistämisestä lasten ja nuorten vanhemmilta perittävien maksujen kautta.
Nämä liikunnan organisoijat, eli seurat ja yhdistykset, ovat nyt monen muun tahon tavoin suuressa hädässä. Kansa ei tällä hetkellä pysy liikkeessä seurojen toimesta, koska seurojen olemassaolo on uhattuna. Nyt valtiolla on mahdollisuus osoittaa arvostustaan liikunnan ja urheilun kentälle, antaa tunnustusta järjestökentän yhteiskunnalliselle merkittävyydelle. Pelastamalla seurat, pelastamme suomalaisen liikunta- ja urheiluyhteiskunnan.
Epävarmoissa työsuhteissa työskentelevät kannattelevat urheilun ja liikunnan kenttää
Tilapäisiä tai epätyypillisiä työsuhteita kutsutaan prekaariksi työksi. Tällaisia työsuhteita voivat olla esimerkiksi määräaikaiset työsuhteet ja vuokratyöt, joita tutkimusten mukaan Suomessa on noin 12 % kaikesta työstä (mm. Pyöriä ja Ojala 2018). Jalkapalloperheessä ja urheilussa laajemminkin moni työpaikka täyttää nämä tunnusmerkit: epävarma, määräaikainen sopimus, joissa työsuhteen ehdot eivät aina välttämättä täytä työlainsäädännön jokaista pykälää. Tilanne urheilukentässä on kehittynyt ja parantunut viime vuosina merkittävästi, mutta kulttuurinmuutos on hidas.
Näen ensiarvoisen tärkeäksi, että kriisin jälkeisenä aikana tuomme jalkapallo- ja urheilumaailmaan entistä enemmän ammattimaisia HR-käytäntöjä ja prosesseja. On tärkeää paitsi lisätä valmentajien ja muiden toimijoiden omaa tietoutta ja aktiivisuutta, myös edesauttaa esimerkiksi työajan seurannan ja toimenkuvien selkeiden määritysten prosesseja. Jalkapallon pitää olla työpaikka, jonka antamaan toimeentuloon on mahdollisuus luottaa.
Valmentajan ammatin arvostusta on lisättävä
Kotona oleilu passivoittaa. On kivempi leikkiä Pukkia tai Heroumia pleikkapelissä, kuin mennä tällaisina aikoina itse ulos kikkaamaan, kun kavereitakaan ei voi kutsua mukaan. Kun epidemia helpottaa ja arki normalisoituu, tarvitsemme urheiluvalmentajia entistä enemmän välttääksemme kokonaisen sukupolven passivoitumisen ja kohonneet terveydenhoitokustannukset.
Samalla kuitenkin urheiluvalmentajan ammatti on eri ammattien arvostusasteikoilla sijalla 301. Heti myymäläetsivän jälkeen ja juuri ennen baariapulaista. Uskon, että valmentamisen korkeakoulututkinnot ovat yksi mahdollisuus lisätä ammatin arvostusta ja osaamisen tieteellistämistä, mutta samalla tarvitsemme työsuhteiden ammattimaistamisen malleja.
Valmentaminen on useimmille elämäntapa, joka vie arki-illat, viikonloput ja kesälomat. Ammattikunnan arvostamista voimme lisätä monesta eri näkökulmasta: niin Palloliitosta mahdollistamalla erilaisia kehittymispolkuja, niin seuroista tarjoamalla aidosti ammattimaisesti johdetun työympäristön, niin kodeista käsin kunnioittamalla ja arvostamalla oman lapsen valmennusta ja sen merkitystä. Käynnissä olevan kriisin myötä olemme vaarassa menettää suuren joukon valmentajia – meidän on oltava etukenossa parantamassa valmentajien toimintaympäristöjä.
Uskalla tavoitella unelmiasi urheilijana – hullun hommaa?
Omalla urheilu-urallani kuulin monesti, kuinka on tärkeää ”seurata intohimoaan ja uskaltaa toteuttaa unelmiaan”. Liian usein tämän kustannuksena on huoli ja pelko omasta toimeentulosta.
Tarvitsemme huippu-urheilijoita kansakuntamme esikuviksi sekä liikkumisen ja urheilun innoittajiksi. Heille itselleen tilanne on vaikea: ammattijalkapalloilija ei esimerkiksi voi kuulua normaalin työttömyysturvan piiriin. Näen tämän ensisijaisesti kuntoon laitettavana asiana, jotta meillä on jatkossakin sinivalkoisia urheilijoita, joiden puolesta hurrata ja ammentaa innoitusta omaan arkeen.
Jotta liikunnan ja urheilun kenttä selviää kriisistä, tarvitsemme valtion tukea. Kriisin rauhoituttua on puolestaan meidän aikamme laittaa laji ja sen toimintaympäristö sellaiseen kuntoon, että sen antamaan toimeentuloon on tulevaisuudessa mahdollisuus luottaa.
Kirjoittaja Heidi Pihlaja on HR-tehtävissä työskennellyt kauppatieteiden maisteri. Vuonna 2015 päättyneen pelaajauran aikana hän toimi Pelaajayhdistyksen hallituksessa ja sen jälkeen valmentajana HJK:n naisten liigajoukkueessa sekä HJK ry:n hallituksessa. Tällä hetkellä hän toimii Palloliitossa vastuualueenaan naisten jalkapallo sekä Kansallinen Liiga.