Takaisin
2.4.2021 klo 13.59

Lasten valmennuksen laatu -vierasblogi: Mistä motivaatio syntyy ja miten lapsen itseluottamusta valmennetaan?

Jaa:

Apulaisrehtori ja PEPO:n juniorivalmentaja Santtu Peltomaa kirjoittaa Lasten valmennuksen laatu -blogissaan motivaation ja innostuksen syntymisestä.

Palloliiton ”Lasten valmennuksen laatu” –blogisarja on loistava työkalupakki suomalaisen lasten jalkapallovalmennuksen kehittämiseksi. Kaikki kirjoittajat ovat tuoneet erinomaisesti esille joukkueen laadukkaan toimintakulttuurin kehittämiseen ja yksittäisen harjoitustapahtuman toteutukseen vaadittavia tekijöitä.

Itse haluan pureutua vielä tarkemmin ja teorialähtöisesti meidän laji-ihmisten tulvaisuuden tärkeimpään tavoitteeseen, joka on liikunta- ja urheilukipinän roihauttaminen täyteen liekkiinsä mahdollisimman monen lapsen kohdalla jalkapalloharrastuksen kautta.

Jotta voimme ymmärtää, mitkä tekijät vaikuttavat motivaation ja innostuksen syntymiseen, meidän on syytä tutustua Richard M. Ryanin ja Edward Decin vuosikymmenten mittaiseen tutkimustyöhön, jonka pohjalta he loivat itsemääräämisteorian (self-determination theory).  Ryan ja Deci ovat empiirisen psykologian tutkijoita, joten he eivät ole kehitelleet näitä teorioita vain tunkkaisissa tutkijankammioissaan kaukana todellista maailmasta, vaan he ovat hakeneet tutkimuksilleen luotettavuutta lukuisten psykologisten ”ihmiskokeiden” kautta.

Teoria perustuu ajatukseen, että meillä ihmisillä on kolme psykologista perustarvetta:

  1. Autonomian eli omaehtoisuuden tarve
  2. Kompetenssin eli pystyvyyden tarve
  3. Yhteenkuuluvuuden ja läheisyyden tarve

Mikäli nämä kolme perustarvetta täyttyvät lapsen tai aikuisen kokemusmaailmassa, on tuloksena psykologinen turvallisuuden tunne, joka ei ainoastaan luo ilmapiiriä, jossa uskaltaa yrittää, epäonnistua ja yrittää uudelleen, vaan se myös usein synnyttää ihmisessä halun kehittyä ja sisäisen motivaation sitä tekemistä kohtaan, jonka toimintaympäristössä nämä edellytykset täyttyvät.

Autonomia

Monella lapsella ensimmäinen kohta autonomian tarpeen täyttymisestä syntyy jo sen kautta, että hän on itse valinnut tulla jalkapalloharjoituksiin, ja pääsee toteuttamaan siellä itselleen mieluista aktiviteettia. Pienten lasten kohdalla näin ei kuitenkaan aina tapahdu. Kaikki lapset eivät ole vielä ensimmäisiin harjoituksiinsa tullessaan saaneet sitä ”jalkapallokipinää”, joten meidän on pyrittävä auttamaan heitä kipinän muodostumisessa. Autonomian tunnetta aivan pienimmillä lapsilla edistää se, että harjoituksissa mahdollisimman moni harjoite tehdään siten, että jokaisella on oma pallo. Tällöin lapsi pystyy itse toteuttamaan annettuja tehtäviä omalle taito- ja tempotasolleen sopivalla intensiteetillä.

Toinen autonomiaa tukeva keino on osallistaa lapsia harjoitusten sisältöjen valintaan esimerkiksi näin: Meillä on kolme alkuleikkivaihtoehtoa. Tuolla Villen luona ollaan ”Aarteenmetsästystä”, Samun luona ”Maa-meri-laivaa” ja Tiinan luona ”Kuka pelkää pelimiestä”. Kuljeta nyt pallo täysillä sen pisteen luo, jonka leikkiin haluat osallistua.

Joskus pienikin asia, kuten maalintekoharjoituksen yhteydessä annettu ohje ”Keksi itsellesi tuuletus, jonka teet aina maalin jälkeen”  lisää autonomian tunnetta.

Tässä autonomian tarpeen vaalimisessa pitää toki olla tarkkana. Erityisesti lapselle valintojen tekeminen saattaa olla myös hyvin vaikea tilanne. Lisäksi ammattitaitoinen valmentaja on toki se, joka suunnittelee harjoituksen rakenteen ja sisällöt siten, että ne tukevat parhaimmalla mahdollisella tavalla sekä liikkumis- että lajitaitojen kehittymistä ja pitävät yllä harjoituksen intensiteettiä. Mutta jos pelaajat tottuvat aina vain tekemään, mitä valmentaja käskee, saattaa sisäinen motivaatio harrastusta kohtaan hiipua ajan myötä, ja ainakaan oma vastuu urheilijaksi kasvamisesta huippuvaiheen lähestyessä ei saa tukea autonomian kokemusten puutteiden vuoksi.

Kompetenssi eli pystyvyys

Tämä on mielestäni se kaikista vaikein psykologinen perustarve täyttää kaikkien, ja etenkin uusien harrastajien osalta. Jokainen meistä tietää, että sitä tekee mielellään asioita, joissa kokee onnistuvansa, ja joissa kokee olevansa hyvä. Yrittäminen ja onnistuminen on varmin tapa saada ihminen tekemään samaa toimintaa uudelleen, ja innostumaan myös omien taitojensa kehittämisestä tuon toiminnan parissa.

Meidän ihmisten perustavanlaatuisena haasteena on kuitenkin se, että meillä on tapana verrata itseämme ja omaa suoritustamme toisiin ja toisten suorituksiin. Joukkuepeleissä tämä haaste todentuu siten, että varsinkin lapsuusvaiheessa saman ikäluokan joukkueen sisäiset tasoerot ovat valtavat, koska lasten fyysisten, kognitiivisten ja psyko-sosiaalisten kehitysvaiheiden erot lasketaan kuukausien sijasta useissa vuosissa. Ja totta kai, toistojen määrät niin pelivälineen kanssa kuin liikkumistaidoissakin voivat olla eri lasten kohdalla täysin eri tuhatluvuilla, mikä lisää tasoeroja entisestään.

Miten siis tukea jokaisen lapsen pystyvyyden ja pätevyyden tunnetta joukkuetapahtumien aikana? Tässä kaikista merkittävimpään rooliin nousevat valmentajan palautteen annon taidot ja vuorovaikutustaidot. Vuorovaikutuksella ja palautteella luomme todellisuutta, jonka lapsi harjoituksen aikana kokee. Jos valmentajan antama palaute ja puhe tukevat lapsen pystyvyyden tunnetta, tulee siitä todennäköisemmin itseään toteuttava ennustus, jolloin lapsi onnistuu ja haluaa oppia lisää.

Pystyvyyden ja pätevyyden tunne saa siis valmentajan puheen kautta lisää bensaa liekkeihinsä, tai… vaahtosammuttimen kaltaisen ryöpsäytyksen, joka tukahduttaa ja sammuttaa liekin.

Kuten Jesse Saarinen ansiokkaasti omassa blogissaan kertoi, pitää myös positiivinen palaute kohdistaa ensisijaisesti lapsen suorituksen taustalla olevaan harjoitteluun, joka on mahdollistanut kehittymisen ja sitä kautta onnistumiset. Kun lapset kasvavat, ja pelaajille opetetaan esimerkiksi pelinavaamista tai murtautumista, on oppimisen ja kompetenssin tunteen näkökulmasta hedelmällisempää pysäyttää harjoite onnistuneen kuin epäonnistuneen suoritusketjun jälkeen.

Toki valmentamisessa tarvitaan myös korjaavaa palautetta. Palaute on myös kysymyksiä, joilla ohjataan huomion kiinnittyminen oikeisiin asioihin. Vanhempien lasten kanssa on tärkeä pohtia, mitä muita vaihtoehtoja pelitilanteen ratkaisemiseksi olisi ollut. Olennaista on kuitenkin tunnistaa ja muistaa antamansa palautteen vaikutus. Positiivisen psykologian tutkimukset ovat todistaneet, että itseluottamusta ja pystyvyyden tunnetta vahvistavan positiivisen palautteen määrän pitäisi olla suhteessa negatiiviseen palautteeseen vähintään 3:1.

Lapsen kokemaa kompetenssia vahvistaa myös se, että harjoituksissa eteen tulevat tehtävät ja haasteet ovat hänelle sopivan tasoisia. Sopiva taso on sellainen, jossa hän joutuu yrittämään kovasti, mutta saa aikaan enemmän onnistumisia kuin epäonnistumisia. Tämän toteuttamiseksi tarvitaan jossain vaiheessa tasoryhmiä harjoitusten sisällä, kunhan pidetään vahvasti mielessä, että ne eivät muodostu liian pysyviksi tai liian varhain.

Yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuus

Tämän perustarpeen tyydyttämiseksi olemme saaneet blogi –sarjan aikana jo runsaasti ideoita. Seuran arvot, säännöt, toimintakulttuuri, värit, yhteiset huudot, ”läpyt”, tuuletukset, kannustava vuorovaikutus ja muut yhteisöllisyyttä vahvistavat pienet teot ovat motivaation näkökulmasta merkitykseltään valtavan suuria. Ne luovat sen paljon puhutun ”hyvän ilmapiirin”, joka vahvistaa jokaisen mukana olevan psykologista turvallisuuden tunnetta. Me olemme joukkue, me olemme tiimi. Yhdessä olemme enemmän kuin osiemme summa!

Miten itseluottamusta sitten valmennetaan?

Itseluottamuksen valmentaminen ei vaadi lasten kohdalla tuekseen urheilupsykologia, vaan sitä valmennetaan tuottamalla harrastustoimintaa, jossa nuo edellä mainitut ihmisen psykologiset perustarpeet tulevat huomioiduksi.

Yksinkertaistettuna…

  1. Huolehdi autonomian tarpeesta osallistamalla lapsia harjoituksen ja pelitilanneratkaisuiden toteutukseen tiettyjen raamien sisällä.  
  2. Vahvista pystyvyyden tarvetta oikeanlaisella positiivisella palautteella ja sopivan tasoisilla haasteilla.
  3. Vahvista joukkueen yhteisöllisyyttä ilon ja kannustamisen ilmapiirillä, huomaamalla jokainen yksilö, yhteisillä rutiineilla sekä joukkueen ja seurayhteisön merkitystä korostamalla.

Toisin sanoen… luo elämyksiä ja mahdollisuuksia onnistua. Se vahvistaa sekä itseluottamusta että motivaatiota!

Tämä kaikki on toki helpommin sanottu kuin tehty, koska laadukkaaseen valmennustoimintaan kuuluu myös riittävän vaatimustason vaaliminen. Positiivinen, oikein suunnattu palaute ja jatkuva vaatimustason ylläpito asettavat valmentajan vuorovaikutustaidoille kovan haasteen. Mutta kun suunta on selvillä, on pieniä askeleita oikeaan suuntaan paljon helpompi ottaa.

Tsemppiä kaikille valmentajille näiden askeleiden ottamiseen!

---------------------------

Santtu Peltomaa on 41-vuotias lappeenrantalaisen yhtenäiskoulun apulaisrehtori, joka valmentaa PEPO:n 2008-syntyneiden poikien joukkuetta, ja pyrkii kehittämään valmennusosaamistaan Vierumäellä valmennuksen YAMK –opintojen parissa.

Strategiaprojekti: Kehitämme lasten valmentamisen ydintaitoja seuraympäristössä >>

Lasten valmennuksen laatu -blogit: