Takaisin
9.4.2021 klo 13.23

Lasten valmennuksen laatu -vierasblogi: Kirkkaimpana lapsuuden harrastamisesta muistan hyväksynnän

Jaa:

Kansallisen Liigan FC Hongan Hanna Ruohomaa kirjoittaa blogissaan lapsuutensa harrastamisesta ja valmennuksesta pelaajan näkökulmasta.   

"Tee hyvin se, minkä osaat." Tämän ohjeen antoi valmentajani Oiva Päkkilä, kun sain ensimmäisen aluejoukkuekutsuni. Ensireaktioni kutsuun oli tietysti riemu, joka kuitenkin vaihtui nopeasti epävarmuudeksi. Oivalle epäilin kutsun tulleen väärälle pelaajalle. "Minä en osaa yhtään kikkaa", murehdin Oivalle Rauman Äijänsuon jalkapallohallin aulassa. Oiva vastasi: "Tee hyvin se, minkä osaat. Se riittää." Pyrin yhä noudattamaan tätä ohjetta, ja se onkin kantanut pitkälle.  
 
Aloitin Euran Pallon vuonna 1994 syntyneiden tyttöjen joukkueessa 8-vuotiaana, mutta pelaaminen alkoi jo koulussa välituntisin poikien kanssa. Olen aina rakastanut liikuntaa ja urheilua, ja ala-asteellani Kauttuan koulussa oli monipuoliset mahdollisuudet liikkua. Koulun pihalla oli jalkapallomaalien lisäksi koripallokenttä, joka jäädytettiin talvisin luistelukaukaloksi, ja tien toisella puolella oli hiekkakenttä, josta lähtivät maastojuoksureitit ja hiihtoladut.  
 
Koenkin monipuolisen harrastamisen olevan pääsyy siihen, että fyysiset ominaisuuteni ovat yksi vahvuuksistani jalkapallossa. Ennen jalkapalloa harrastin jo yleisurheilua ja koripalloa, ja myöhemmin mukaan tulivat vielä lentopallo ja tanssi. Kotona ei ikinä sanottu ei, kun ruokapöydässä ilmoitin aloittavani uuden harrastuksen. Koripallo ja lentopallo kehittivät ponnistusvoimaa ja ketteryyttä, yleisurheilu räjähtävyyttä ja tanssi tasapainoa ja rytmitajua. Monen lajin harrastaminen ei ollut myöskään valmentajilleni ongelma, vaan päinvastoin valmentajani muistuttelivat riittävästä syömisestä ja unesta.   
 
Lapsena kilpailuhenkisyyttäni ei hyssytelty tai paheksuttu, vaan se hyväksyttiin ja osattiin kanavoida harjoitteluun. Olen aina tahtonut olla kaikessa hyvä, mieluiten paras. Nykyäänkin häviäminen on kova paikka, tapahtuu se sitten virallisessa ottelussa tai palauttavan treenin futistenniksessä. Nautin lapsena treeneissä erilaisista kilpailuista, kuten normaalista kahden joukkueen jalkapallopelistä, mutta myös erilaisista kisailuista esimerkiksi nopeudessa, taidossa tai hoksaamisessa.  
 
Tärkeä oppi lapsuudesta on myös häviäminen. Valmentajani ja vanhempani lohduttivat tappioiden jälkeen, mutta myös kannustivat jatkamaan harjoittelua. Tappio käännettiin opettavaksi kokemukseksi, sillä aina tulee uusi ottelu. Aina voi kehittyä paremmaksi.  
 
Omatoiminen harjoitteluni koostui pihapeleistä, mutta myös esimerkiksi pesäpallon pelaamisesta, pyöräilystä ympäri Euraa tai kirkonrotan pelaamisesta pihallamme. Jossakin vaiheessa mieleeni iskostui ajatus, etten ole jalkapallossa "tarpeeksi taitava". Pomputteluennätyksenikin oli yksi joukkueemme huonoimmista. Aloin ajatella monen lajin harrastamisen syöneen kehittymistäni jalkapallossa. "Älä kato", parahdin kerran valmentajalleni harjoituksissa. Yllätyksekseni valmentajani kääntyi ympäri ja siirtyi kauemmas. Harjoitusten jälkeen kerroin pelkääväni, etten ole tarpeeksi hyvä. Valmentajani vastasi, että harjoitukset ovat turvallinen paikka epäonnistua ja kehittyä paremmaksi. Kerroin valmentajilleni ääneen asioista, joissa en kokenut olevani tarpeeksi hyvä. He vastasivat listalla asioista, joissa olen hyvä.  
 
Muistan erityisesti yhden pelin, jossa ensimmäisen jakson aikana en onnistunut maalinteossa. Itkin tauolla, etten osaa potkaista kunnolla. Valmentajani ei huomauttanut epäonnistuneista yrityksistäni tai käskenyt lopettaa itkemistä. Hän kyykistyi viereeni, neuvoi minua kuvittelemaan jonkun joukkuekavereistani seisomaan maalin nurkkaan ja syöttämään pallon hänelle. Toisella jaksolla tein kolme maalia.  
 
Olin lapsena tosi energinen, enkä varmasti helpoin valmennettava. Olen kiitollinen valmentajilleni, että sain olla oma itseni, eikä minua ole esimerkiksi läksytetty tai nolattu koko joukkueen kuullen. Toruttu on aiheesta, mutta useammin kannustettu ja ohjattu eteenpäin. Koin valmentajieni ja kasvattajaseurani Euran Pallon olleen minusta ylpeä esimerkiksi silloin, kun siirryin kaksoisedustuksella toiseen seuraan ja joukkueeseen. Siirto oli kaikkien mielestä positiivinen asia. Nykyään olen itse ylpeä eupalaisuudestani ja juuristani.  
 
Kirkkaimpana lapsuuden harrastamisesta muistan hyväksynnän. Olin sitten tehnyt hattutempun tai syöttänyt jokaisen pallon vastustajalle, sain aina taputukset selkään, ylävitoset tai halauksen. Onnistumisen tunne kirkastui vahvemmaksi ja kirvelevä kiukku laimeni harmiksi. Nykyäänkin, yhdennentoista pääsarjakauteni alkaessa, halaan valmentajiani mielelläni. 

-----------------

Hanna Ruohomaa on euralaislähtöinen 27-vuotias jalkapallonpelaaja. Kaudeksi 2021 hän siirtyi FC Honkaan ja on aikaisemmin urallaan edustanut porilaista NiceFutista, Turun Palloseuraa, UNOH Racersia (USA) ja Helsingin Jalkapalloklubia. Hanna on myös vuodesta 2016 alkaen kuulunut Jalkapallon Pelaajayhdistyksen hallitukseen. Hanna toivoo Kansallisen Liigan kehittyvän vuosien saatossa ammattilaissarjaksi, ja että Satakunnasta saataisiin vielä jonain päivänä pääsarjatason joukkue. 

Kerro mikä on suurin huolesi lapsesi joukkueen harjoittelussa ja innostavin tavoite lasten harjoittelun laadun kehittämiselle. Pääset vaikuttamaan muutaman minuutin pelillä!

Strategiaprojekti: Kehitämme lasten valmentamisen ydintaitoja seuraympäristössä >>

Lasten valmennuksen laatu -blogit: