Kun ajattelen jalkapallon roolia elämässäni, koen sen ylettyvän ihan kaikkeen. Olen tehnyt kaikki valintani sen pohjalta, että voisin olla osa joukkuetta. Koska aina, kun sanon tämän, joku ihmettelee, eikö se ole vienyt paljon myös pois, vastaan heti, että ei missään nimessä. En koe, että se silti olisi vienyt yhtään mitään pois, päinvastoin se on antanut kaiken ja enemmän.
Osana joukkuetta saan olla ystävä ja saan ystäviä. Kaikki tärkeimmät ihmissuhteeni olen muodostanut joukkueissa, joiden pelaaja tai valmentaja olen saanut olla. Perheen ulkopuolinen tukiverkkoni on rakentunut jalkapalloihmisten ympärille. Enkä voisi olla tyytyväisempi siitä. Sosiaaliset taitoni, kuten ihan kaikki muutkin taidot, jotka koen elämäni kannalta tärkeimmiksi, olen oppinut joukkueessa olemisen ansiosta. Se on paras koulu, jonka olen käynyt.
Yksi esimerkki näistä taidoista omasta mielestäni on se, että osaa iloita siitä mitä itsellä on, ja siitä mitä muilla on. Joukkueessa oleminen on opettanut valtavasti siitä, miten voin olla iloinen muiden puolesta. Ja tätä taitoa peräänkuuluttaisin meidän yhteiskunnassamme enemmän. Varsinkin valmentajan roolissa oleminen antaa paljon eväitä tähän ja kun tämän taidon oppii, oma elämä paranee kertaheitolla, kun ilon aiheet lisääntyvät koko ajan. Itsekeskeisyydellä ja kateellisuudella ei tätä maailmaa rakenneta, joka on myös näissä poikkeusoloissa osoittautunut jälleen kerran.
Valmentajana toimiessa parasta on lasten ilo ja innostus asiaan, josta olen itsekin valtavan innoissani. Kaikki ne liikunta- ja jalkapallokipinät, jotka ovat syttyneet pienille jalkapalloilijan aluille joukkueissa, joiden toimintaa olen saanut olla mahdollistamassa, ovat parhaita saavutuksia elämässäni. Jos johonkin voin luottaa tässä vallitsevassa tilanteessa, niin siihen, että jalkapallo ja sen kautta opitut taidot ovat kasvattaneet minusta ja pelaajistani sellaisia, että he selviävät näistä haasteista varmasti. Taito onnistua, epäonnistua, iloita omasta ja muiden puolesta, selvitä vastoinkäymisistä ja yrittää uudelleen ovat varmasti kehittyneet niin, että tästä selviämme ylös voittajina.
Vaikka uskoni selviytymiseen tästä on kova, on minulla huolenaiheitakin. Olen muun muassa huolissani siitä, palaavatko kaikki pelaajat takaisin seuramme toimintaan, ovatko he edelleen yhtä innokkaita ja onko heillä ja heidän perheillään ylipäätään kaikki hyvin. Kun tämä tästä pian taas iloksi toivottavasti muuttuu, näenkö kaikki iloiset hymyt jälleen MuSa-paita päällä? Minua myös hieman huolettaa se, pääsemmekö rakentamaan sitä samaa fiilistä ja yhteisöllisyyttä joukkueemme ympärille nykyisten rajoitusten kanssa. Voiko yläfemmoja heittää ja kaveria halata onnistumisten yhteydessä? Tuntuuko se edes enää samalta? Miten jatkossa osoitamme sen, että olemme iloisia ystäviemme puolesta?
Näinä viikkoina, kun en ole joukkueitani nähnyt, olen myös tuntenut itseni välillä todella yksinäiseksi. Tämä aika on opettanut minulle, miten tärkeää on, että saan kuulua näihin yhteisöihin, joihin kuulun. Olen tullut iloiseksi, kun olen nähnyt videoilla, miten pelaajat harjoittelevat ja kuullut kuulumisia viestien välityksellä, mutta se on pakko todeta, ettei se ole sama asia kuin kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus. Olen kaivannut pelaajien aitoja hymyjä, oppimista ja opettamista. Ikävä on myös ollut muun muassa pikku pelaajien nappisten solmimista ja sen riemun näkemistä, kun joku on oppinut esimerkiksi Zidane-käännöksen tai jonkin muun uuden tempun.
Myös kohtaamiset ja yhteistyö muiden valmentajien ja vanhempien kanssa pelaajien kasvattamiseksi ovat olleet erilaisia ja harjoitusten yhteydessä tapahtuva fyysinen vuorovaikutus on osoittautunut sellaiseksi tavaksi, ettei sitä voi korvata WhatsApp-viestein tai puheluin. Kokonaisuudessaan eniten kaipuuta on tuottanut kaikki se, mitä on vaikea sanoilla ja hymiöillä kuvata. Aito kohtaaminen ja tunnetilojen jakaminen on edelleen ja tulee varmasti aina olemaan tärkeimpiä asioita seuratoiminnassa.
Nyt toivoa on tullut lisää ja se on kohentanut kovasti yleistä olotilaa. Tieto siitä, että pian pääsemme taas kentälle ainakin jossain muodossa, on tuonut päiviin valoa. Joukkueemme toiminta jatkuu myös tämän jälkeen. Opimme jälleen uusia taitoja, solmimme elämänmittaisia ystävyyssuhteita ja sytytämme liikunta- ja futiskipinöitä. Tunne siitä, että tällä toiminnalla on merkitystä itselle, pelaajille, perheille ja yhteiskunnalle, on ainakin vahvistunut itselleni. Kliseisesti sanottuna kaiken merkityksen tajuaa, kun se otetaan pois. Onneksi tämä kaikki vielä palaa elämäämme ja silloin osaamme arvostaa ja nauttia kaikesta sen ansaitsemalla tavalla. Itse ainakin lupaan kunnioittaa jokaista tapahtumaa niiden ansaitsemalla tavalla.
Toivottavasti myös muille tämän kaiken merkitys on konkretisoitunut ja saamme yhdessä yhteisöjemme jäsenet taas mukaan toimintaamme sekä parhaassa tapauksessa edelleen rutkasti kasvatettua yhteisöjämme. Meidän seurassamme on ainakin aina tilaa uusille joukkueiden jäsenille, koska yhdessä olemme enemmän ja elämä tuntuu paremmalta, kun sitä saa jakaa muiden futisihmisten kanssa.
Siiri Lilja
Musan Salaman juniorivalmentaja
Luokanopettaja
Liljan kirjoitus on osa Kuulun joukkueeseen -kampanjaa. Siinä nostamme esiin tarinoita joukkueen merkityksestä – pelaajien, valmentajien, vapaaehtoisten ja seurajohdon näkökulmista.