Takaisin
12.4.2021 klo 17.55

Ikimuistoiset ottelut – Suomi-Peru, 1936: Sinivalkoiset olympialaisissa

Jaa:

Ⓒ Urheilumuseo

Joka toinen maanantai julkaistavassa "Muistojen maanantai – Ikimuistoiset ottelut" -juttusarjassa muistellaan ikimuistoisia otteluita naisten ja miesten A-maajoukkueiden matkan varrelta. Lue myös juttusarjan ensimmäinen, toinen ja kolmas osa.

Suomi on esiintynyt olympiakisojen jalkapalloturnauksessa yhteensä neljä kertaa. Suurin menestys koettiin heti ensimmäisellä yrityksellä, kun maajoukkueemme saavutti neljännen sijan Tukholmassa 1912. Kesti kuitenkin pitkään, aina vuoteen 1936 saakka, ennen kuin jalkapalloilijamme nähtiin seuraavan kerran olympialaisissa. Berliinin kisat muistetaan Suomessa parhaiten menestyksestä painissa ja kestävyysjuoksussa, etenkin kolmoisvoitosta miesten 10 000 metrillä. Jalkapallossa arpa puolestaan toi sinivalkoisille heti kättelyssä varsin eksoottisen vastustajan. Pitkän matkan Eurooppaan tehnyt Peru oli nimittäin ainoa olympiaturnaukseen osallistunut eteläamerikkalainen jalkapallojoukkue. 

Tie Berliiniin

Olympiakuume nousi Suomessa hyvissä ajoin ja sama innostus levisi myös Palloliittoon, joka värväsi ammattivalmentajan Saksasta johtamaan maajoukkuetta. Ferdinand Fabra oli kolmekymppinen Lippstadtin kasvatti, joka nuoresta iästään huolimatta oli jo ehtinyt pätevöityä eri seurajoukkueissa sekä maajoukkuevalmentaja Otto Nerzin avustajana. Fabrasta tuli samalla Suomen jalkapallomaajoukkueen ensimmäinen päätoiminen valmentaja kautta aikojen. Maajoukkueella oli tätä ennen ollut pelaajavalmentaja kaudella 1922, jolloin tehtävässä toimi HIFK:n hyökkääjä Jarl Öhman.

Ferdinand Fabran työsuhde alkoi 1. huhtikuuta 1936, joten aikaa valmistautua olympiakisoihin jäi vain neljä kuukautta. Saksalaiseen tapaan Fabra oli erittäin perusteellinen ja tarkka valmentaja, jonka johdolla esimerkiksi tavallisia sisäteräsyöttöjä ja rintapotkuja harjoiteltiin loputtomin toistoin. Myös pääpeliin kiinnitettiin erityistä huomiota. Taktisella puolella päävalmentaja pyrki ajamaan sisään ns. englantilaista pelitapaa, jossa keskustuki pelasi aiempaa alempana puolustuksen varmistajana. Työn tulokset eivät kuitenkaan täysin vastanneet odotuksia, ja maajoukkueen Berliinin matkaan tuli ylimääräisiä mutkia.

Pelaajat menivät kovasta harjoittelusta tukkoon, jonka lisäksi uuden taktiikan sisäistäminen tuotti vaikeuksia. Suomi pelasi ennen olympialaisia vain yhden maaottelun, häviten kesäkuun lopussa Tanskalle 1–4. Pari päivää tämän ottelun jälkeen Olympiakomitea peruutti jalkapallomaajoukkueen matkan Berliiniin, vaikka osallistuminen kisoihin oli aiemmin jo periaatteessa hyväksytty. Palloliitto ei jättänyt asiaa tähän vaan teki komitealle uuden esityksen, jossa liitto mm. lupasi osallistua huomattavalla tavalla jalkapallomaajoukkueen aiheuttamiin kustannuksiin. Esitys hyväksyttiin Olympiakomitean seuraavassa kokouksessa ja näin jalkapalloilijoiden matka Berliiniin varmistui. 


Suomen joukkue peliasuissaan vuonna 1936. Kuva: Urheilumuseo.

Muutama päivä Olympiakomitean siunauksen jälkeen Palloliitto valitsi maajoukkueen, johon kuului johtajien lisäksi 16 pelaajaa. Valinnat herättivät keskustelua ja vastaväitteitä, kuten aina. Pian selvisi myös, että Suomen ensimmäinen vastustaja olympiaturnauksessa olisi Peru. Eteläamerikkalaiset joukkueet herättivät jalkapallossa kunnioitusta jo tuolloin, vaikka Peru olikin käytännössä täysin tuntematon tapaus. Suomi viimeisteli kisakuntonsa harjoitusleirillä Oulunkylässä, ja pelasi kaksi harjoitusottelua itävaltalaista Favoritner AC:ta vastaan Töölön Pallokentällä. Kumpaakin ottelua seurasi paikan päällä yli 3000 katsojaa, joten Berliinin matkakassa sai mukavasti täydennystä. Maajoukkue lähti Rügen-höyrylaivalla olympiamatkalleen 29. heinäkuuta, viikkoa ennen Perun kohtaamista.

Arvokisakokemusta joukkueeseen TUL:n ”loikkareista”

Helsinki hallitsi kotimaista jalkapalloa varsin suvereenisti, mikä näkyi selvästi myös maajoukkueen kokoonpanossa: Berliiniin matkustaneesta 16 pelaajasta vain kolme tuli pääkaupungin ulkopuolelta. Vaikka Suomen edellisestä olympiavisiitistä oli kulunut vuosikymmeniä, löytyi ryhmästä myös arvokisakokemusta. Joukkueeseen nimittäin kuului useita Työväen Urheiluliiton entisiä pelaajia, jotka olivat osallistuneet joko Työläisolympialaisiin tai Spartakiadeihin - taiturimainen hyökkääjä Ernst Grönlund jopa molempiin. Tuohon aikaan liittoraja oli kuitenkin tiukka eikä TUL:n pelaajia valittu Suomen maajoukkueeseen. Niinpä pelaajaliikenne TUL:sta Palloliiton seuroihin oli ajoittain varsin vilkasta.

Maajoukkue suuntasi Berliiniin hyvillä mielin, vaikka etenkin jälkimmäinen - maalittomaan tasapeliin päättynyt - harjoitusottelu Favoritner AC:ta vastaan herätti pikemminkin kysymyksiä kuin menestystoiveita. Berliinissä paikan päällä vastustajajoukkue Perun harjoituksia seurannut Hufvudstadsbladetin toimittaja sitä vastoin oli vakuuttunut näkemästään ja kirjoitti lehteen näin: ”Mikäli Suomi pärjää näitä taitureita vastaan, on se suuremman luokan sensaatio.” Helsingin Sanomat puolestaan totesi perulaisten olevan korkealuokkaisia jalkapallovirtuooseja, joiden vaarallisimpia aseita ovat ääretön nopeus, älykäs pelisilmä sekä huippuunsa kehittynyt pallonhallintataito. Eteläamerikkalaiset lähtivätkin otteluun selvinä ennakkosuosikkeina. 

Suomi joutui ottelun alla tekemään useita muutoksia pelaavaan kokoonpanoonsa. Peräti neljä pelaajaa debytoi A-maajoukkueessa Perua vastaan. Yksi heistä oli maalivahti Paavo Salminen, joka syrjäytti pitkäaikaisen luottomiehen Viljo Halmeen. Puolustaja Ragnar Lindbäck taas joutui jäämään pois pahan iskiasvaivan takia ja hänen paikkansa Frans Karjaginin viereltä otti kokenut Arvo Närvänen. Tukilinjassa pelasivat odotetusti William Kanerva ja Jarl Malmgren. Kolmas lenkki oli kuitenkin harjoituksissa erinomaista kuntoa esittänyt Eino Lahti, joka nähtiin näin ensimmäistä kertaa A-maaottelussa. Hän ohitti sairastelleen ja pelitehoaan menettäneen Armas Pyyn.

Suurimmaksi murheenkryyniksi osoittautui kuitenkin Suomen hyökkäysketju. Jo siinä vaiheessa, kun olympiajoukkue julkistettiin, kohdistui suurin kritiikki kunnollisten laitahyökkääjien puutteeseen. Tauno Paakkanen osoittautui harjoituksissa sen verran heikoksi, että hänen paikkansa vasempana laitahyökkääjänä otti Aatos Lehtonen. Ratkaisu ei ollut ihanteellinen, sillä Lehtonen pelasi normaalisti keskushyökkääjänä. Tämä oli lisäksi hänen uransa ensimmäinen A-maaottelu, ja samassa tilanteessa oli myös oikea välihyökkääjä Erkki Gustafsson. Suomen muut hyökkääjät eli Ernst Grönlund, Kurt Weckström sekä sentteri Pentti Larvo sen sijaan olivat jo varsin kokeneita maajoukkuesotureita.

Maalijuhlat mainiossa säässä – suomalaisten harmiksi

Koitti vihdoin torstai, elokuun 6. päivä 1936, kun Suomen joukkue kapteeninsa Jarl Malmgrenin johdolla asteli Stadion am Gesundbrunnenin nurmelle. Stadion tunnettiin myös nimellä Hertha-Platz pääsääntöisen käyttäjänsä Hertha Berlinin mukaan. Tiedot ottelun yleisömäärästä ovat ristiriitaisia. Uuden Suomen mukaan peliä oli saapunut seuraamaan yli 10 000 henkeä ja innostus katsomossa oli suuri. Helsingin Sanomat puolestaan arvioi yleisömäärän olleen noin 6000 katsojaa, ”heidän joukossaan paljon suomalaisia turisteja, mutta vielä enemmän perulaisia”. Sää oli mitä parhain ja olosuhteet sen myötä hyvät, mikä oli suomalaisille pettymys. Perulaiset olivat nimittäin ennen ottelua kertoneet, että he eivät osaa pelata jalkapalloa sadesäässä, koska heidän kotimaassaan ei koskaan sada. 


Suomen joukkue olympiakylässä. Kuva: Urheilumuseo.

Peli lähti hiukan hermostuneesti käyntiin, kuten arvokisaotteluissa usein on tapana. Peru oli kuitenkin niskan päällä ja reilun varttitunnin jälkeen keskushyökkääjä Teodoro Fernández ampui ottelun ensimmäisen maalin. Suomikin sai vähitellen juonesta kiinni, mutta terävyys maalin edessä jäi puuttumaan. Toisessa päässä sen sijaan tapahtui, sillä Peru teki ensimmäisellä puoliajalla vielä kaksi maalia lisää. Molemmat osumat tulivat selvistä paitsiotilanteista - sekä suomalaislehdistön että ottelua seuranneiden saksalaisten ja ruotsalaisten erotuomareiden mukaan. Italialainen erotuomari Rinaldo Barlassina hyväksyi maalit, vaikka linjatuomari nosti lippunsa pystyyn ainakin jälkimmäisellä kerralla. Avausjakson lopulla Suomi sai rangaistuspotkun, kun Aatos Lehtonen kaadettiin sääntöjen vastaisesti. William Kanerva ampui pallon vasempaan ylänurkkaan ja tauolle siirryttiin Perun johtaessa ottelua lukemin 3–1.

Toinen puoliaika alkoi Suomen kannalta suorastaan tyrmäävästi. Peru iski kaksi näyttävää maalia muutamassa minuutissa, ja tilanne oli jo 5–1. Vaikka ottelu oli käytännössä jo ratkennut, suomalaiset eivät luovuttaneet. Joukkue painosti ja loi lukuisia hyviä hyökkäyksiä. Onnea ei kuitenkaan ollut matkassa. William Kanerva ampui komean maalin, joka suomalaisten suureksi pettymykseksi hylättiin paitsiona. Pentti Larvo ja Aatos Lehtonen pääsivät yrittämään muutaman metrin päästä maalista, mutta kumpikaan ei osunut palloon. Lopusta piti huolen Perun mainio maalivahti Juan Valdevieso. Ja kun suomalaisten pitkä painostusjakso ei tuottanut tulosta, käväisi Peru kentän toisessa päässä iskemässä jälleen kaksi nopeaa maalia. Tilanne oli näin 7–1, ja eteläamerikkalaisten tehomies Fernández oli onnistunut maalinteossa peräti viisi kertaa.

Lohduttomasta tilanteesta huolimatta suomalaiset eivät lannistuneet, vaan tekivät parhaansa niin kauan kuin otteluaikaa oli jäljellä. Yritys palkittiin vihdoin noin 80. minuutin kohdalla. Keskikentältä alkaneen pitkän syöttöketjun päätteeksi Ernst Grönlund täräytti sinivalkoisten kavennusmaalin. Melkein heti tämän jälkeen Suomi sai oikealta puolelta kulmapotkun. Grönlund ohjasi Kurt Weckströmin antaman keskityksen Pentti Larvolle, joka ampui nopeasti pallon oikeaan alanurkkaan. Suomi jatkoi painostustaan loppuun saakka, mutta enempää maaleja ei enää nähty. Ottelu päättyi siis Perun voittoon lukemin 7–3.

”Hyvä joukkue, jolle ei ole häpeäksi hävitä”

Perun voittolukemat olivat täysin selvät eikä kukaan kyseenalaistanut eteläamerikkalaisten paremmuutta ja ansaittua voittoa. Suomen katsottiin kaatuneen etenkin taktisella puolella, sillä päävalmentaja Ferdinand Fabran ajama englantilainen pelitapa ei toiminut. Puolustuksessa Frans Karjagin ei sopeutunut kunnolla uuteen taktiikkaan, kun taas Arvo Närvänen oli aivan liian hidas. Kun lisäksi sivutukimiehet osallistuivat turhankin innokkaasti hyökkäyspeliin, jäi Suomen alakertaan suuria aukkoja, joihin nopeat perulaiset iskivät siekailematta ja tehokkaasti.

Suurinta kritiikkiä sai kuitenkin osakseen joukkueen hyökkäysosasto, jossa vain Ernst Grönlundille annettiin puhtaat paperit. ”Suomen hyökkäysketjulla oli musta päivä, mikään ei tahtonut onnistua”, totesi Hufvudstadsbladet. Pentti Larvo ja Erkki Gustafsson olivat täysin tolaltaan, ja Aatos Lehtonen meni väärällä pelipaikalla tyystin hukkaan. Kurt Weckström onnistui edellä mainittuja paremmin, mutta turmeli saamansa maalintekotilaisuudet. Lehdistö pääsikin muistuttamaan joukkueen hyökkääjävalinnoista, jotka olivat aiheuttaneet keskustelua heti tuoreeltaan. ”Eilen olisi mielellään nähnyt Hertha-kentällä joko Holger Salinin (HIFK) tapaisen pujottelijan taikka Nuutti Lintamon (VPS) tapaisen lujan laukaisijan ja taistelijan”, kirjoitti Helsingin Sanomat. ”Salinia olisi ehdottomasti kaivattu Berliinissä”, kuului myös Uuden Suomen mielipide.  


Suomen jalkapallojoukkue olympia-asuissa. Kuva: Urheilumuseo.

Suomalaisten omat kommentit olivat varsin yksimielisiä: Perun voitto oli ansaittu, mutta loppunumerot pelitapahtumiin nähden aivan liian suuret. ”Suomen joukkueella on vielä liian pieni tottumus kansainvälisiin otteluihin. Niitä olisi nytkin pitänyt saada enemmän”, totesi päävalmentaja Ferdinand Fabra. Vastustajan esitykselle osattiin kuitenkin antaa arvoa. ”Perulaisten pääpeli oli jotain ihmeellistä. He omaavat myös hyvän tekniikan ja ampumataidon. Hyvä joukkue, jolle ei ole häpeäksi hävitä”, kehui Suomen kapteeni Jarl Malmgren. Kohteliaisuuksia lausuttiin myös toiseen suuntaan. ”Aivan erikoisesti me ihailemme suomalaisten erikoista kykyä lannistumatta taistella alusta loppuun saakka. Oli onni meille, ettei eturivinne osannut ampua paremmin. Vasen välihyökkääjänne (Grönlund) ja keskustukimiehenne (Malmgren) olivat parhaat miehet joukkueessa. Ottelu oli hauska ja miellyttävä”, sanaili Perun valmentaja Alberto Denégri.

Perun matka katkesi suureen jalkapalloskandaaliin

Olympialaisten jalkapalloturnaus pelattiin 16 joukkueen kesken pudotuspelinä, joten Suomen urakka päättyi ensimmäisen ottelun jälkeen. Vakuuttavasti esiintyneen Perun puolestaan uskottiin etenevän turnauksessa pitkälle. Toisin kävi, sillä menestyksen sijaan tapahtui yksi olympiahistorian suurimmista jalkapalloskandaaleista. Toisella kierroksella Peru nimittäin voitti Itävallan, mutta ottelun tulos mitätöitiin, sillä Perun kannattajien katsottiin rynnänneen kentälle ja hyökänneen Itävallan pelaajien kimppuun.

Ottelu määrättiin pelattavaksi uudelleen, mutta Peru ei hyväksynyt päätöstä vaan maa vetäytyi olympialaisista kokonaan. Ennenaikaiselle kotimatkalle lähti Perun koko 40-henkisen olympiajoukkueen lisäksi myös solidaarisuuttaan osoittaneen naapurimaa Kolumbian ryhmä. Luovutusvoiton saanut Itävalta eteni aina loppuotteluun saakka, jonka hävisi Italialle jatkoajan jälkeen. Peru sai hieman balsamia olympiahaavoihinsa voittamalla Etelä-Amerikan mestaruuden vuonna 1939. Berliinin tapahtumia ei kuitenkaan ole unohdettu, ja niitä on puitu Perussa vielä 2000-luvun puolellakin.

Yksi Berliinin olympiaturnauksen suurista yllättäjistä oli Norja, joka otti pronssia. Tätä taustaa vasten Suomi aiheutti suoranaisen sensaation vain muutama viikko kisojen jälkeen: sinivalkoiset kaatoivat Norjan lukemin 2–0 ja vieläpä vieraskentällä, jota ei koskaan aikaisemmin ollut tapahtunut. Ferdinand Fabra sai kunniasta osansa, vaikka saksalaisvalmentaja ei ollut paikan päällä Oslossa ja Suomen joukkue pelasi omatekoisella taktiikalla, joka muistutti lähinnä pelijärjestystä 4–2–4. Revanssia Perusta ei kuitenkaan koskaan saatu. Vuoden 1936 olympiaottelu on edelleen Suomen ja Perun ainoa A-maajoukkuetason kohtaaminen jalkapallossa.

Berliinin jälkeen Suomi on nähty olympialaisten jalkapalloturnauksessa vielä kaksi kertaa. Kotikisoissa 1952 sinivalkoiset putosivat jatkosta heti kättelyssä häviämällä Itävallalle. Moskovan 1980 olympiakarsinnassa Suomi jäi lohkonsa viimeiseksi mutta pääsi silti mukaan, koska edelle sijoittuneet Norja ja Länsi-Saksa boikotoivat kisoja useimpien muiden länsimaiden tapaan. Menestys olympialaisissa ei ollut sen kummempi, sillä Suomi jäi turnauksessa alkulohkoon.

Berliini, Hertha-Platz, 6.8.1936
Suomi - Peru 3–7 (1–3)

Suomien maalit: William Kanerva (rp.), Ernst Grönlund, Pentti Larvo
Perun maalit: Teodoro Fernández 5, Alejandro Villanueva 2
Erotuomari: Rinaldo Barlassina

Suomi: Paavo Salminen, mv (Toverit); Frans Karjagin (HIFK), Arvo Närvänen (Sudet); William Kanerva (HPS), Jarl Malmgren (HIFK), Eino Lahti (VPS); Kurt Weckström (HJK), Erkki Gustafsson (Toverit), Pentti Larvo (HPS), Ernst Grönlund (HIFK), Aatos Lehtonen (HJK)
Varamiehet: Viljo Halme, mv (HPS), Ragnar Lindbäck (HIFK), Armas Pyy (HJK), Tauno Paakkanen (Sudet), Yrjö Sotiola (HPS)

Kirjoittaja: Henri Tötterman

Lähteet:
Helsingin Sanomat
Uusi Suomi
Hufvudstadsbladet
Rakas jalkapallo: 100 vuotta suomalaista jalkapalloa
Mauri Forsblom: SPL:n Helsingin piiri. 75 vuotta helsinkiläisen jalkapalloilun hyväksi.
Ilta-Sanomat
Wikipedia

Kuvat: Urheilumuseo