Erkka V. Lehtola: "Seurakierros vahvisti uskoa suomifutiksen tulevaisuuteen"

Julkaistu

  • Jalkapalloharrastus
  • Seuratoiminta
  • Maajoukkueet

Poikien maajoukkuevalmentaja Erkka V. Lehtola vieraili talvisen kuukauden aikana yhdessätoista seurassa. Matkassa mukana olivat aluevalmentajat Samu Koski (etelän seurat) ja Teemu Eskola (lännen seurat) sekä huippujalkapallopäällikkö Juho Rantala. Nyt Lehtola raottaa matkapäiväkirjansa sivuja. 

Yksi kuukausi, yksitoista seuraa. Viisi maalta, kuusi Kehä Kolmosen sisältä. Kovasti kaivattuja kohtaamisia. Vertaistukea. Paljon asiaa, paljon asian vierestä. Kehuja ja kritiikkiä. Suomifutiksen kehittämistä kentillä ja kabineteissa. Yhdessä. 

Tammikuun puoliväli. Lunta. Yli 160 kilometriä moottoritietä länteen: starttaamme Turusta. Ensin TPS ja perään FC Inter. Kaksi hienoa, erilaista seuraa. Kaupungista, jota suomifutis totisesti tarvitsee. Siellä ne kilpailevat keskenään, ja hyvä niin. Kilpailu kehittää. Kentän ulkopuolella aistin aiempaa enemmän keskinäistä kunnioitusta: poissaolevaa naapuria ei puukoteta edes kahvipöydässä. Ei ainakaan syvälle. 

TPS-kasvatti ja B-poikien koutsi Kim Suominen on yksi maan parhaista talenttivalmentajista – olematta talenttivalmentaja. Jos seura uhkaa sotkea nuoren lahjakkuuden arkea, Kimillä riittää rohkeutta kertoa se isoille pampuille, valmennuspäälliköille ja edustusjoukkueen päävalmentajalle. Tai jos pelaaja säätää, pelaajalle ja hänen vanhemmilleen. Omaan suoraan ja persoonalliseen tyyliinsä. Tavoite on aina sama: pelaajan paras. Toivottavasti Jazzin tahteihin tottunut tuore talenttivalmentaja Miro Varhelahti saa myös mustavalkoisissa äänensä kuuluviin. Erilaiset valmentajat parhaimmillaan rikastavat valmennustiimejä. 

Lappeenrannan Turkuun vaihtanut Timo Paasolainen on luutinut vuoden FC Interin toisena talenttivalmentajana. Työn ydin on ja pysyy: Paasolainen hioo pelaajiensa kanssa perustaitoja, joita ilman ei edes kansallisella huipulla voi pärjätä. Väsymätön henkivakuutuskauppias siis. Pääsen itsekin mukaan aamutreeneihin. Pallo ei tahdo totella, vasurikin kenkkuilee. Paasolainen muistuttaa vaatimustasosta, rimaa pitäisi nostaa. Pelaajat nostavat, minä en. 

Ilahduttavaa on kuulla seurayhteisön valmennusosaamisen kehittäjänä alueella ahkeroivan Mika Hemmilän kommentit. Niiden perusteella yhteinen tavoitteemme, ”koulutettu ja osaava valmentaja lapselle ja nuorelle”, on askeleen lähempänä toteutumistaan.  


TPS:n valmennuspäällikkö Mikko Hyyrynen

Toivottomuus vaihtuu toivoksi

KäPa Campus Helsingin Kumpulanlaaksossa. Harjoituskeskusta emännöivä Nuppu-koira ottaa vieraansa vastaan häntä heiluen. Vielä joulukuussa sain raivoisat haukut. Ehken olekaan niin pelottava. 

Käpylän Pallo – tai ”pieni kyläseura”, niin kuin puheenjohtaja Petri Vanhala tykkää visertää – on kuulunut toistakymmentä vuotta suomalaisen pelaajakehitystyön ykkösketjuun. Top-tekijöitä on riittänyt. 

Ainutlaatuisen Ossi Virran paluu Kotkasta Helsinkiin ja KäPa:n edustusjoukkueen valmentajaksi luo uskottavuutta. Upeaa että joukkueen Kakkoseen nostanut Kalle Vasse jatkaa tiimissä. B-poikien akatemiajoukkuetta luotsaava Miika Nuutinen on maan parhaita työssään. Ne Ossin ja Miikan liepeillä toimivat pelaajat ja valmentajat, jotka pitävät korvansa auki ja käärivät hihansa, oppivat taatusti. Imen itsekin KäPa Campuksessa nuorilta leijonilta kaiken mahdollisen. Toivottavasti pienen kyläseuran voimat ja osaaminen riittävät myös jatkossa. Käpalaisten maajoukkuepelaajien määrä on pudonnut, ja kilpailu kiristyy entisestään. 

Suomen toiseksi suurin kaupunki Espoo ja sen lippulaiva FC Honka. Seuran talvisen kotipesän Esport Areenan katto romahti lumen alla, siksi seuran edustusjoukkueen aamu alkaa Laaksolahden hallista. Kukaan ei itke tilapäisestä olosuhdehäiriöstä, koska itku ei auta.  

Ilokseni löydän harjoituksista myös keltamustien omia nuoria kasvatteja. Honka on ollut pitkään eturivin pelaajahautomoita. Hyvin valmennetut juniorijoukkueet ovat pärjänneet hienosti, mutta edustusjoukkueen portit ovat viime vuosina auenneet vain ani harvoille. Nyt näen, kuulen ja haistan muutoksen: nuorten pelaajien toivottomuus on vaihtunut toivoksi. Ero entiseen on merkittävä, toivo auttaa jaksamaan ja yrittämään, tavoittelemaan unelmia. 

Mitäköhän akselilla edustusjoukkue-C15 operoiva talenttivalmentaja Jussi Vasara supattaa päävalmentajaveljensä Vesan korviin? Ehkä nyt on nuorten aika näyttää? Sekin lämmittää, että Honka yrittää rakentaa muiden espoolaisseurojen kanssa toimivaa, pitkäjänteistä ja kaikkia hyödyttävää yhteistyötä. Temppua, jossa kukaan ei vielä koskaan ole onnistunut. 


Aluevalmentaja Samu Koski sekä KäPa:n edustusjoukkueen valmentaja Ossi Virta

Pysyvyyttä ja halua kehittyä

Tammikuu vaihtuu helmikuuksi. Toinen maakuntamatka, suuntana Tampere. 

Pirkka-hallissa on kaikki niin kuin ennenkin: edustusjoukkueen treenit, Jarkko Wissin johtama pieni, tuttu ja tuloksia takonut taustatiimi sekä paljon nuoria pelaajia Tampereelta ja muualta Suomesta. Pitkälle toistakymmentä entistä tai nykyistä poikamaajoukkuepelaajaa. Taituri Naatan Skyttä tosin potkii jo Ranskassa ja Maksim Stjopin tekee lähtöä Tanskaan. 

Ilves tietää arvonsa, mutta on pitänyt nappulat nurmen pinnalla. Sanoo asiasta, muttei vaahtoa, ja valmentaa enemmän kentällä kuin somessa. Pysyvyys on yksi seuran valteista. Valmentajaputkessa viihtyy samoja naamoja, jotka osaavat ja oppivat, eivätkä karkaa matkan ensimmäisten mutkien yllättäessä. Palkittu talenttivalmentaja Joni Lehtonen käy esimerkistä. Myös sisältö kestää, perustekeminen pysyy kunniassa. Ilves etsii uutta, mutta ei hairahdu tai säntää päättömänä jokaisen muotivillityksen mukaan.  

Takaisin Stadiin. 

Suomifutis tarvitsee esikuvia. HJK oli sitä eilen, on tänään ja on varmasti vielä huomennakin. Onneksi. Toivottavasti kultasade ei huuhtele nöyryyttä. HJK:n kasvattina iloitsen siitä, ettei Klubi hellitä. Suurin haluaa olla vielä suurempi. Sinivalkoinen seura kehittää olojaan, vahvistaa valmennustiimejään ja polkee pelaajatehtaansa hihnaan vauhtia. 

Urheilu- ja kehitysjohtaja Miika Takkula tietää, mutta myös tuntee. Tunne on iso asia – jalkapallossa isoimpia. Teoria on Klubin hallussa, mutta nuori johtaja kaipaa omiltaan lisää tunnetta ja energiaa. Sellaisia valmentajapersoonia, jotka sytyttävät nuorten pelaajien kipinät liekkeihin. Takkulan sanat kolahtavat korviini kuin Dingon kuolemattomat.  

Muutamia kilometrejä Töölöstä lounaaseen.  

Lauttasaari: Pallo-Poikien pyhää maata. Niin kuin Jätkäsaari ja Eira. Ollaan oikeasti ytimessä. Ravintola Casa Maren antimet maistuvat, ja parasta palan painiketta on tuntien futiskeskustelu. Pallo-Pojat Juniorit on pelaajamäärältään Suomen kolmanneksi suurin seura. Se on monille uutinen. 

Määrän lisäksi löytyy laatua: juniorijoukkueet pelaavat aiempaa paremmissa sarjoissa, pelaajia alkaa nousta aluetoimintaan, edustusjoukkue kiillottaa profiiliaan ja Jätkäsaaressa hehkuu seuran upouusi palatsi, enemmän kuin täysimittainen jalkapallohalli kaikkine herkkuineen.

Tuottavamman sadon takana on tuttu lannoite: seuralle uskolliset osaajat, kuten toistakymmentä vuotta valmennuspäällikkönä jaksanut Axel Orrström, ainakin toisen polven seurajohtaja Sami Aurejärvi, päättäväinen olosuhdetyö sekä hellä huolenpito aloittavista ikäluokista. Tuloksia kentällä selittää myös viime vuosina terävöitynyt halu kilpailla.  

PPJ on erinomainen esimerkki seurasta, joka kirittää pääkaupunkiseudun jalkapallorulettia ja potkii samalla suomifutista eteenpäin.   

Intohimo lämmittää

Kirpeä helmikuun pakkaspäivä. Kaasuttamalla Nelostietä pohjoiseen löytyy Järvenpää. Paikallisen palloseuran toimisto asuu vajaan viiden vuoden ikäisen komean monitoimihallin kupeessa. Hallin, jonka paakkuuntunut lumi uhkasi romahduttaa. Seuran toiminnanjohtajan Jari Kuritun mukaan pelastusoperaatio nostureineen ja ammattimiehineen maksoi useita kymmeniä tuhansia. Ei käy kateeksi seuratoimijaa. Ei ihme, että Kuritun työpiste on varustettu sydäniskurilla. 

JäPS ylpeilee edustusjoukkueellaan. Se on vakiinnuttanut paikkansa Kakkosen kärkipäässä ja mielii yhä ylemmäs. Talenttivalmentaja Teimuraz Apriamashvilin työ on tuonut potkua juniorimyllyyn, vaikkei omia talentteja riitä jonoksi asti. Etevimpiä pelaajia on karannut muihin seuroihin. Se harmittaa, mutta ei pysäytä. JäPS tietää, että paras konsti pitää lupaukset kotikonnuilla on parantaa oman työn laatua.       
 
Espoon Palloseurassa on paljon samaa kuin Pallo-Pojissa: iso kotipaikkakunta, valtavasti pelaajia, paksu nippu uskollisia toimijoita. On luotu EPS-metodi, vahvistettu pelaajapolkua, palkattu lisää ammattilaisia ja nostettu edustusjoukkuetta porras portaalta ylöspäin. 

EPS-sielu Leo Heiskanen, entinen valmennuspäällikkö, rakensi aikanaan yhteisöllisyyttä, punnersi harjoitusoloja paremmaksi ja loi pohjaa valoisammalle tulevaisuudelle. Nyt punamustien ”pelikirjaan” on lisätty ripaus tai kaksi kilpailullisuutta. Kun puheet ja teot kulkevat käsi kädessä, tulevina vuosina on lupa odottaa enemmän poikia myös nuorten alue- ja maajoukkueisiin. Halun kehittyä aistii kaikesta. 

Urheilutoimenjohtaja Janne Kangasniemi ja tekninen johtaja Stefan Wikström suorastaan janoavat palautetta ja sparrausta. Kaipaavat enemmän kuin pystymme antamaan. Kun peruspaketti on kunnossa, helppoja evästyksiä ei enää ole. Tai sitten sparraajien paukut eivät riitä. Perjantai päättyy pakkasen huurruttamalle parkkipaikalle iltakymmeneltä. 

Intohimo lämmittää. 

Tuhti kokopäivän kattaus

Taas Valtatie 3, nyt reilut 130 kilometriä pohjoiseen. Kiertue jatkuu perinteitä huokuvan FC Hakan hyvässä seurassa. On helmikuun kylmin päivä, auton mittari lähentelee 30:tä pakkasastetta. Ei haittaa, sukellan taas uutuuttaan kiiltävän lähes täysimittaisen hallin lämpöön. 

Pian ikäluokkien C15 ja C14 vastuuvalmentaja Masi Rekomaa pyöräyttää aamutreenit vauhtiin, taitojaan kehittää huippuoloissa viisi nuorta pelaajaa. FC Haka teki paluun liigaan ja pysyi siellä, uusi halli auttaa talven harjoittelussa ja lisää imua seuraan. On Valkeakosken ylpeyden etsikkoaika. 

Nyt lienee tarpeen ottaa maltillisia hyppyjä kerrallaan, lyödä fiksusti lisää kierroksia omaan juniorimyllyyn ja panostaa yhteistyöhän lähialueen seurojen kanssa. Soppakattilan ympärillä häärää monta kokkia, mutta Hakan tapauksessa se voi olla vahvuus. On kaiken nähnyt toimitusjohtaja Olli Huttunen, huippufutiksen tunteva päävalmentaja Teemu Tainio ja valmennuspäällikön roolissa kokenut Mikko Manninen.    

Päätepysäkki Vantaa. 

Talven seurakierroksen loppukiri alkaa aamuvarhain VJS:n omasta hallista, missä fyysisen valmennuksen osaaja Jukka Haarala ja valmentaja ja poikien maajoukkueistakin tuttu videoanalyytikko Juho Suuperko tarjoavat luksusta viidelle pelaajalle.   

Aamupalalautaselta löytyy räjähtävyyttä kehittävää fysiikkaa, syöttötaitoa valintojen kera, pelipaikkakohtaista osaamista. Päivällä pureksimme huolellisesti vantaalaisjätin pelaajakehitysstrategiaa seuran toimistolla Myyrmäen jalkapallostadionilla. Strategia maistuu oman toimintaympäristönsä ja koko Suomen pelikentän hyvin tuntevien luomukselta. 

Tekninen johtaja Kimmo Eronen ja valmennuspäällikkö Sebastian Söderholm tietävät mistä puhuvat. Palloliittokin saa palautetta, asiallista ja perusteltua. Näkemyksiä, joista voi hyötyä isompikin porukka.  VJS vaikuttaa tietävän mitä se on ja mitä se haluaa olla jatkossa. Arvokasta, mutta ei itsestään selvää.  

Odotuksia riittää omilta ja vierailta: seuran koko, pelaajamäärä, olosuhteet ja ammattivalmentajien määrä nostavat riman korkealle. Muutamien vuosien kuluttua ruvetaan tosissaan mittaamaan tuloksia. 

Tie on majataloa parempi

Väliotsikon sanomaa julisti espanjalainen kirjailija Miguel de Cervantes jo 1500-luvulla. Valmentajalegenda Martti Kuusela on pitänyt sitä ohjenuoranaan vuosikymmeniä. Talven seurakierroksen aikana oppi tuli toistuvasti mieleeni. 

Tie tarjoaa ihmiselle niin paljon enemmän kuin koronaviruksen harmaannuttava arki kotimajatalon etätyöpisteellä. Olen elänyt jalkapallolla pian 30 vuotta. Useimmat seurat ja niissä toimivat ihmiset ovat tuttuja. Se auttaa: pikavisiittikin antaa mahdollisuuden vertailla päivän kuntoa siihen, missä seura potki edellisten treffien aikana.   Tai arvioida mihin ja millä vauhdilla se on menossa. 

Kokemus toimii myös rokotteena. Kun kilometrejä on tarpeeksi, ihan jokainen näyttävillä dioilla höystetty markkinapuhe ei enää läpäise kuulijan aluepuolustusta.   Toisaalta kokemus saattaa korostaa palautteen painoarvoa. Ehkä kehut lämmittävät seuraihmisiä enemmän, jos ne perustuvat pitkään ja hartaasti muhineeseen näkemykseen ja tulevat surkean valehtelijan suusta. 

Palloliiton joukkueelle seurakierros oli voitto. Enemmän kuin yhden maalin. Toivottavasti seuratkin kokivat jääneensä plussalle. Keskustelu oli avointa, rakentavaa, kriittistä ja itsekriittistä. Ilmapiiri oli poikkeuksetta myönteinen. Paljon naurettiin, sopivasti väiteltiin ja vähän kuittailtiin. Ja tätäkin vähää useimmiten pilke silmäkulmassa. Kierros vahvisti uskoa suomifutiksen tulevaisuuteen. Se näyttää jatkuvasti valoisammalta. 

Yhä useampi seura tietää mitä se haluaa olla ja miten tavoitteisiinsa pyrkiä. Yhä useammalla on oma koti, josta lähes kaikki vielä vuosituhannen alussa haaveilivat. On rakennettu halleja, on palkattu päätoimisia valmentajia, on laadittu linjauksia. Ratkaisevaa on kuitenkin työ kentällä. 

Parannettavaa toki riittää, aina, mutta isompaa syytä huoleen ei ole. Sanojen ja tekojen sopusointu lämmittää: näimme vinon pinon laatukriteerit täyttäviä, hyvin ja energisesti johdettuja harjoituksia. Pelaajille tarjottiin mahdollisuus kehittyä. 

Tätä yritin nuorille pelaajille korostaa: toivottavasti he osaavat arvostaa sitä, kuinka paljon heidän parhaakseen seuroissa ahkeroidaan. Vaikutuin myös seurayhteisön ja -ihmisten periksiantamattomuudesta. Kiusallinen korona ja tiukka talvi ovat iskeneet lujaa kaikkien arkeen. Jatkuva epävarmuus ja toiminnan rajoitteet häiritsevät, koettelevat uskoa ja jaksamista, mutta luovuttajiin en ole törmännyt. Monet ovat venyneet vaativassa paikassa. 

Jalkapallo on joukkuepeli. Onneksi saamme pelata yhdessä. Mitään arvokkaampaa ei ole. 

Erkka V. Lehtola 

(Moottori)tie on kuuma

19.1. TPS
20.1. FC Inter
25.1. KäPa
26.1. FC Honka
2.2. Ilves
4.2. PPJ
5.2. HJK
9.2. JäPS
12.2. EPS
18.2. FC Haka
19.2. VJS