Pertti Kemppinen on valmentanut tulevia tähtiä ikäluokasta -61 nykypäivään asti - "Valmentajan pitää arvostaa omaa työtään"

Pertti Kemppinen kertoo ilahtuneensa palkinnosta, mutta tavallaan hän pitää sitä myös tuloksena vuosikymmenten mittaisesta työstä.

- Rehellisesti sanottuna olen tavallaan jonkinlaista palkintoa odottanutkin, sillä tiedän, miten paljon työtä olen jalkapallon parissa tehnyt. On sanonta, että mitalit ja pommit harvoin osuvat väärään kohteeseen! 

- Mutta palkintoa arvostan kyllä suuresti, varsinkin kun sen sain ensimmäisen kerran.

Valmentamisen Kemppinen aloitti Tikkurilan Palloseurassa jo 1970-luvun puolessa välissä. Ikää hänellä oli silloin vain parikymmentä vuotta. Siviilipuolella nuoriso- ja sosiaalityöhön kouluttautuneelle ja itsekin jalkapalloa pelanneelle Kemppiselle valmentamisen aloittaminen oli hyvin luonnollista, sillä molemmissa töissä työskennellään ihmisten parissa. Sosiaalialan päivätyössä Kemppiselle olikin hyötyä jalkapallovalmennuksesta ja myös toisinpäin.

- Lapsi on lapsi ja nuori on nuori, lähtee hän mistä olosuhteista tahansa. Joinakin päivinä saatoin työskennellä kehitysvammaisten tai narkomaaneiden kanssa vain tuntia ennen kuin menin valmentamaan suomalaisen jalkapallon suurimpia talentteja. Siinä oppi luonnollisesti ymmärtämään ihmisiä syvällisemmin ja monimerkityksellisemmin. Oli pakotettu löytämään keinoja päästä eteenpäin ihmisten kanssa, ja siitä oli hyötyä, kun valmensi jalkapallotalentteja, Kemppinen miettii.

Kemppiselle jalkapallovalmentajana pelaajien kehittäminen on ollut kuitenkin ykkösintressi. 

- Ehkä se on toiminut tavallaan vastapainona sosiaalityölle. Rehellisesti sanottuna tuntuu, että sain päivätyössäni aikanaan aika paljon arvostusta, kun minut tunnettiin myös jalkapallovalmentajana. Parhaimmillaan VanPa ja TiPS pelasivat johdollani aikuisten Ykkösessä. Helpotti kontaktien ottamista, kun pystyi keskustelemaan urheilusta, Kemppinen jatkaa.

VanPan lisäksi hän on toiminut HJK:n taitovalmentajana sekä Mäkelänrinteen urheilulukion jalkapallovalmentajana, missä Kemppinen valmensi monia tulevaisuuden A-maajoukkuepelaajia Aki Riihilahdesta Simo Valakariin. Valmennusoppia Kemppinen on ehtinyt hakea myös Espanjasta, jossa hän on viettänyt kuukausiakin kerrallaan, mutta leijonanosan urastaan Kemppinen on kuitenkin työskennellyt lasten ja nuorten valmentajana Tikkurilan Palloseurassa. Parhaimmillaan lähiöseurasta on noussut useita pelaajia Simo Syrjävaaran luotsaamiin nuorten maajoukkueisiin. 

Kemppisen valmennusuran pituutta kuvastaa, että 1970-luvulla TiPS:ssä ensimmäiset valmennettavat olivat ikäluokkaa 1961. Nyt Kemppisen kanssa samassa gaalassa palkittiin vuoden U21-pelaajana vuonna 2001 syntynyt Oliver Antman, joka oli Kemppisen Tanoke-valmennuksessa yli kymmenen vuoden ajan. 

- Koen olevani innovatiivinen ihminen, jolla on valtava tiedon ja kehittymisen jano. Olen aina halunnut kehittää harjoittelua ja panna asiat ylös. Siksi olen kirjoittanut kymmeniä valmennuskirjoja ja tehnyt valtavat määrät työtä. Kun parikymmentä vuotta sitten perustin Tanoken, oli intressinämme kehittää taitovalmennusta, Kemppinen kertoo. 

Tanoke on valmennusmetodi, jonka Kemppinen on kehittänyt vuosien tutkimustyön pohjalta. Tanoken perusteena on valmentaa lasten motorisia, visuaalisia ja kognitiivisia ominaisuuksia neurologinen kehitysvaihe huomioon ottaen. Kemppinen vakuuttaa tietävänsä, miten nuorten jalkapalloilijoiden aivot toimivat ja miten suuri määrä harjoittelua niihin vaikuttaa.

- Jalkapallossa motorisella taidolla on suuri merkitys. Niillä Suomen juniorimaajoukkuepelaajilla, joita olen valmentanut, on kaikilla vahva taitopohja ja motorinen pohja. Kaikki heistä eivät välttämättä pärjää nopeustesteissä, joten nuorempana jotkut ovat sanoneet heille, ettei heistä tule jalkapalloilijoita. Mutta jalkapalloilijoita heistä on tullut, Kemppinen puuskahtaa. 

Kemppinen lähestyy valmentamista tieteelliseltä pohjalta, mutta painottaa vahvasti myös lapsilähtöisyyttä. Kemppinen uskoo, että lasten valmentamisessa on suorastaan ensiarvoisen tärkeää, että nuorille jalkapalloilijoille annetaan aikaa kehittyä luonnollisessa ympäristössään.

- Lapsilähtöisesti pitää valmentaa! Se on suorastaan perusarvokysymys. Edelleen lasten valmennuksessa käyteen ihan liikaa pitkiä palavereja ja abstrakteja termejä. Pitää muistaa, että lapset elävät tässä ja nyt. Heidän aivoihinsa tulee ympäristöstä koko ajan viestejä, joita kaikkia he eivät pysty suodattamaan. Oikeita viestejä täytyisi päästää enemmän läpi, Kemppinen muistuttaa. 

- Lasten valmentaminen on hyvin eri maailma kuin aikuisten valmentaminen, jos mietitään ihan perus-psykologisia asioita. Heitä pitää valmentaa intuitiivisemmalla tavalla kuin aikuisia, sillä lapsen aivot toimivat hyvin eri lailla kuin aikuisen aivot. Lapsi on tunnepitoisempi, lyhytjänteisempi ja luovempi. Jos halutaan omaperäisempiä pelaajia, ei luovuutta pidä tukahduttaa. Lapsen pitää kasvaa omalla aikataulullaan omanlaisekseen, muuten kadotetaan persoonalliset pelaajat. Itse en ole koskaan kieltänyt lapsilta jonglööraamista, pallon kanssa kikkailua tai vastaavaa, Kemppinen luettelee.

Monet valmentajat aloittavat uransa lasten valmennuksesta ja pyrkivät siitä “nousemaan” vanhempiin ikäluokkiin. Kemppisen mielestä olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että lasten valmennusta osattaisiin arvostaa yhtä lailla kuin aikuistenkin valmentamista.

- Jotkut valmentajat ovat lasten kanssa kuin kaloja vedessä, mutta toiset ajattelevat valmentamista kuin siinä olisi etenemisjärjestelmä kuin jossain yrityksessä. Ikään kuin vanhempien ikäluokkien ja aikuisten valmentaminen olisi jotenkin parempaa ja hienompaa kuin lasten valmentaminen.

- Minä olen sitä mieltä, että keskeistä on, että valmentaja arvostaa omaa työtään. Jos lasten valmentamisessa on vilpittömästi mukana, voi sekin olla yhtä hienoa kuin aikuisten valmentaminen, Kemppinen painottaa.

Kemppinen kertoo sosiaalityön näkyvän myös hänen arvopohjassaan ja suhtautumisessaan lasten valmennukseen. Hän kertoo uskovansa vakaasti, että lähes kenestä vain lapsesta voi tulla jalkapalloilija - ja myös kertovansa sen.

- Sen asian sanon useimmille lapsille henkilökohtaisesti. Lapsuusaikana on tärkeä, että saadaan lapsi rakastumaan jalkapalloon, ja silloin valmentajan pitää uskoa lapseen. Saan tästä joiltakin vanhemmilta kritiikkiä, mutta ehkä liittyy jonkinlaiseen humaaniuteen, että oikeasti todella uskoo, että lähes jokaisesta voisi tulla jalkapalloilija.

- Olen käynyt pidemmän kaaren ja keskustellut kymmenien vanhempien kanssa. Niiden aikana olen huomannut, että niiden vanhempien lapsista, jotka eniten ovat vaatineet, että heidän lapsistaan on tultava ammattilaisia, tullaan monesti lopulta takavasemmalta ohi. Jopa maajoukkueen avauskokoonpanossa ja Englannissa pääsarjatasolla on pelannut pelaajia, joista eivät kaikki sellaista olisi lapsena uskoneet, Kemppinen kertoo.

Kemppinen on uhrannut lähes viisi vuosikymmentä elämästään lasten valmentamiselle. Hän näkee lasten valmentamisessa myös laajempia yhteiskunnallisia vaikutuksia ja kertoo uskovansa, että nykyjalkapallossa joukkueita vaihdetaan aivan liian usein, sillä hänen mielestään on tärkeää, että erityisesti pelaajauran alussa pelaajat saavat toimia pidemmän aikaa saman valmentajan ja läheisten pelaajien kanssa.

- Vastustan lasten “try-outeja”, sillä olen lähiöseurassa kasvanut ja ymmärrän, miten vaikeaa muille pelaajille on, kun paras pelaaja viedään seurasta pois vaikkapa 10-vuotiaana. Tietysti joukkueen on oltava sen kokoinen, että siinä pystyy peluuttamaan kaikkia pelaajia, mutta me TiPS:ssä onnistuimme pelaamaan lähes poikkeuksetta omilla pelaajilla ja samalla rungolla läpi monen ikäluokan.

Ideaalisena Kemppinen näkee tilanteen, jossa lapset saavat kehittyä pidemmän aikaa luottavaisessa ilmapiirissä.

- Kun sosiaalityössä haki kadulta lapsen monta kertaa hyvin haastavista tilanteista, loksahtivat asiat kohdalleen joskus vasta sillä sadannellaensimmäisellä kerralla. Sekä oma sisäinen luottamus että luottamus suhteessa lapseen ja joukkueeseen tulevat hyvin pitkän ajan myötä, Kemppinen muistuttaa.

Suomalaisissa valmennuspiireissä Kemppinen on opittu tuntemaan aktiivisena, kriittisenä keskustelijana, jonka mielipiteet ovat herättäneet tunteita puoleen ja toiseenkin.

- Kriittisyyteni on suhteutettava tietotaitoon ja kokemukseen. Mielipiteeni ovat muodostuneet pitkällä aikavälillä. Valmennustaidon ja kollektiivisen taito-osaamisen merkitys ovat minulle tärkeitä asioita, joihin suhtaudun tunteenomaisesti. Samoin muutkin ihmiset suhtautuvat tunnepohjaisesti heille tärkeisiin asioihin.