Lastenvalmentajaklubi -blogi: Voisiko jokainen jalkapalloseura olla lasten huippuseura?

Otsikon kysymys on mietittänyt minua jo yli kymmenisen vuotta. Oikeastaan siitä asti, kun kasvatimme 2010-luvun taitteessa FC Jazz Junioreiden harrastajamäärää varsin yksinkertaisella mallilla.

Silloisen nopean kasvun taustalla oli panostus aloittaviin ikäluokkiin: harrastuksen suora markkinointi lasten koteihin ja mukaan lähteneille mahdollisimman laadukas startti jalkapalloharrastukselle. Suomeksi sanottuna treenien tuli olla hauskoja ja vauhdikkaita.

Järjestimme ilmaisia lapsille suunnattuja jalkapallon suurtapahtumia, joissa pääsi kokeilemaan futisharrastusta ja pystyi samalla ilmoittautumaan mukaan seuran toimintaan. Kutsut ”Tuuks pelaa?” -nimen alla kulkeneeseen tapahtumaan lähetettiin perinteisellä postilla.

Ensimmäiseen tapahtumaan kirjeitä lähti yli 2000 maistraatista ostettuihin kotiosoitteisiin. Kutsukirjeet oli suunnattu sellaisiin ikäluokkiin, joissa urheiluharrastus yleensä aloitetaan eli 5–7-vuotiaisiin. Tällä tempauksella, yhdellä tapahtumalla, saimme mukaan vähän yli 100 uuttaa pelaajaa.

Suunnitelmallisuus aloittavien ikäluokkien toiminnassa

”Tuuks pelaa” -konsepti syntyi, kun analysoimme jokaisen urheiluseuran ehkä tärkeintä prosessia eli uusien harrastajien sisääntuloa. Harrastuksen startti näytti meillä, kuten siihen aikaan monessa muussakin seurassa, olleen lähes puhtaasta sattumasta kiinni.

Nappulatoimintaan otettiin uusia pelaajia vuoden ympäri mukaan ilman sen suurempaa seuravetoista markkinointia. Jos yhteen ikäluokkaan tupsahti paikalle riittävästi pelaajia, se irrotettiin omaksi ikäluokkajoukkueeksi, mikäli pelaajien vanhemmista joku suostui valmentajaksi. Aina näin ei ollut käynyt.

Sattumaan perustuvassa jalkapallotoiminnassa voi käydä hyvin tai huonosti. Olen nähnyt pienten seurojen ”superjunnujoukkueita”, joiden taustatiimiin on osunut kasvatusalan ammattilaista, entistä huippupelaajaa, lääkäriä ja markkinoinnin osaajia. Mutta saman seuran vuotta nuoremmissa ei ole joukkuetta ollenkaan: ”Koska me ei saatu ketään ryhtymään valmentajaksi.”

Suunnitelmaan perustuvassa jalkapallotoiminnassa voi käydä myös hyvin tai huonosti. Mutta väitän lasten pääsevän isommalla todennäköisyydellä mukaan laadukkaaseen toimintaan, kun se on toteutettu seuravetoisesti ja järjestelmällisesti.

Aloittavien ikäluokkien laadukas toteutus koostuu hyvin tiivistetysti seuraavista palikoista:

Tavoittava ja selkeä markkinointiviestintä. Mitä, missä ja kenelle?

Tytöt ja pojat yhdessä. Sikin sokin tai omissa pienryhmissä. Pienten paikkakuntien pakko, mutta koko jalkapallomme mahdollisuus.

Harjoitukset prime time -aikaan mahdollisimman lähellä lasten kotia. (Huom! Meillä usein ylenkatsottu koulunsali on oikeasti erittäin laadukas lasten harjoitusympäristö talvikaudella.)

”Tervehdi niin, että tuntuu.” Jokainen osallistuja kohdataan, nähdään ja kuullaan. Jokaisena treenikertana.

Hymy. Kannusta. Osoita onnistumiset. Paljon iloa. Valtavasti välitöntä positiivista palautetta.

Hiki. Tehdään asioita vauhdilla. Temppuillaan. Kisaillaan. Pelataan.

Oppi. Otetaan peliväline hiljalleen haltuun. Keskittyneesti. Innostavasti. Omaa rimaa nostaen, kotonakin ponnistellen.

Yhdessä. Vanhemmat ja huoltajat alusta asti mukaan tekemään. Tietoiskuja ja vinkkejä. Koulutusta ja kuuntelua.

Viestintä. On ympäri kauden jatkuvaa, selkeää ja kaksisuuntaista. Jäsenistön palaute auttaa myös seuraa kehittymään.

Rekrytointi. Hyvin organisoituun toimintaan on helpompi hypätä mukaan. Apuvalmentajaksi ensin vähän auttamaan. Osaamisen karttuessa isompaan rooliin.

Seuran linjan mukaan organisoitua toimintaa – kaudesta ja ikäluokasta toiseen. Laatua arvioiden ja mitaten. Suunnitelmallisella otteella, asetetut tavoitteet täyttäen.

Lasten jalkapallon ammattilaisen tulee osata ja ymmärtää yllä olevan listan vaatimat asiat – ja paljon muuta.

Tehtävä on erittäin vaativa, mutta myös vastuullinen. Ensimmäisissä futistreeneissä voi syttyä pieneen ihmiseen elämänmittainen liekki liikkumisen lumoon. Mutta kipinä voi myös tukahtua.

Laatuloikan ei tarvitse aina nostaa harrastajien kustannuksia

Iloitsen, että meillä on lasten urheilun osaajia yhä enemmän joka puolella Suomea. Suren, ettei näitä ammattilaisia ”valmistu” juuri mistään. Tätä työtä ei tunnisteta, joten siihen ei juurikaan suuntauduta tai edes kouluteta.

Pelkästään jalkapalloon satoja lasten valmennuksen osaajia ensin kouluttamalla ja sitten palkkaamalla yhä useampi lapsi liikkuisi enemmän, kansanterveys kiittäisi, työllisyytemme paranisi ja seurat voisivat paremmin. Vain osan hyödyistä listatakseni.

Tiedän. Harrastuksen kalleus on jo nyt iso aihe. Mutta laatuloikan ei tarvitse aina nostaa harrastajien kustannuksia.

Olen vakuuttunut, että ammattimainen aloittavien ikäluokkien toiminta houkuttelee enemmän harrastajia ja pitää heidät paremmin mukana, hankkii enemmän vapaaehtoisia ja karsii olosuhdekustannuksia (ne koulunsalit käyttöön!).

Unelmamaailmassa pienet seurat tekevät yhteisrekrytointeja. Yksi ja sama ammattilainen voi johtaa seuran parin nuorimman ikäluokan treenit maanantaina Nakkilassa, tiistaina Harjavallassa ja keskiviikkona Kokemäellä. Muun ajan hän hallinnoi, markkinoi, viestii, kouluttaa ja suunnittelee. Esimerkiksi.

Tai sitten tämä osaaja toimii iltaisin vain Nakkilassa, ja on päivät alakoulun opettajana.

Ammattimaisuuden ei tarvitse olla aina päätoimisuutta. Mutta panostusta ja päätöksiä sekä ennen kaikkea osaamista ammattimaisen toiminnan aloittaminen ja toteuttaminen vaativat. Ja itsetutkiskelua. Menevätkö seuramme resurssit sinne, minne ne ovat tärkeintä kohdistaa? 

Jokainen suomalainen jalkapalloseura voisi olla lasten huippuseura

Uutisotsikot huutavat lasten liikuntamäärien romahtamista, lasten ja nuorten yleistä pahoinvointia ja paikkakuntien näivettymistä.

Nämä trendit laittavat myös jalkapallon ahtaalle, mutta tarjoavat samalla mahdollisuuden – maalipaikan.

Jalkapallo on kaikilla mittareilla koko suomalaisen urheilun ”sisäänheittolaji”. Kun futiskipinä syttyy mahdollisimman monessa lapsessa kaikissa ikäluokissa kautta maan, koko Suomi on yhteiskuntana piirun parempi. Mutta tämä meidän pitää myös osata kertoa.

Mikä tahansa jalkapalloseura voi minun puolestani itse päättää millaiseksi itseään kutsuu. Meillä on grassroot-seuroja, harrasteseuroja, kilpaseuroja, haasteseuroja, alasarjaseuroja, talenttiseuroja, huippuseuroja, akatemiaseuroja, eliittiseuroja, kaupunginosaseuroja – aivan kaikenlaisia seuroja. Seuroja sopivasti, määritelmiä aivan liikaa.

Mutta jokainen suomalainen jalkapalloseura voisi olla lasten huippuseura. Siitä olen varma. Aloittavien ikäluokkien toiminnan laatutekijät ovat aivan samat Porissa, Pellossa ja Pöytyällä, jopa Helsingissä.

Aikuisten upeat arvokisapaikat auttavat isosti jalkapallon asemaa Suomessa. Mutta millainen jalkapalloyhteiskunta olisimmekaan, jos takaisimme tasalaatuisen startin futisharrastukseen kautta maan?