Lastenvalmentajaklubi -blogi: Vanhemmat valmentajina – Suomi-futiksen kilpailuetu?

Kysyin edellisessä blogissani, voisiko jokainen jalkapalloseura olla lasten huippuseura? Tässä tekstissäni vastaan, että kyllä voisi. Mutta vain jos isät ja äidit otetaan vielä nykyistäkin suunnitelmallisemmin lasten valmennukseen mukaan.

Suomen Kuvalehti tutki vuonna 2018 eri ammattien arvostusta, urheiluvalmentaja oli sijalla 301. heti myymäläetsivän takana. Perää piti (sija 379.) tubettaja, joka oli vain vähän edellä bloggaajaa (376.).

Voisi siis kuvitella, että tällainen bloggaava ja tulevaisuudessa ehkä myös tubettava urheiluvalmentaja on yhteiskuntamme arvoasteikolla ammatti-ihmisten pohjasakkaa. Silti olen varma, että nimikkeellä ”isävalmentaja” kulkevia ihmisiä arvioidaan vielä kriittisemmin. Ja se on väärin.

Kuulen usein ulkomaalaisten akatemioiden hehkutusta, miten jo pienillä lapsilla on ammattivalmentajat. Samaan hengenvetoon manataan suomalaista urheilujärjestelmää, ja sitä miten mitään osaamattomat isä- ja äitivalmentajat pilaavat tulevat lindasällströmit ja teemupukit jo näiden futisuran alkutaipaleella.

Näinkin tietysti voi ajatella, jos haluaa papukaijana toistaa samaa ”totuutta”, mitä kymmenet muutkin. Tai sitten voi formatoida mielestä vanhat tiedostot, vääntää aivot uuteen asentoon ja tarkastella koko asiaa eri näkökulmasta.

Isä- ja äitivalmentajat - suomalaisen jalkapallon suurin kilpailuetu?

Pohjoismaat ovat vahvoja kansalaisyhteiskuntia, joissa yhdistystoiminta on kansainvälisesti verrattuna hyvin laajaa.

Suomesta ei ole helppoa löytää kylää tai kaupunginosaa, jossa ei olisi omaa urheiluseuraa. Varsin monessa näistä pelataan jalkapalloa ja nykyisin myös futsalia.

”Ulkomaiden” kärkiseurat ovat ammattilaisten käsissä, kyllä vaan. Mutta niihin mahtuvat vain hyvin harvat juniorit. Massat ovat muualla – joko amatööriseuroissa tai sitten koulujoukkueissa. Monissa maissa läheskään kaikille halukkaille lapsille ei ole edes tarjolla jalkapallon seuratoimintaa.

Seuraava suomalainen jalkapallon supertähti voi aloittaa futisuransa yhtä lailla Kolarin Kontioissa kuin Käpylän Pallossa. 

Lähtökohtaisesti pienten lasten lahjakkuudessa liikkua ei ole keskimäärin suuriakaan eroja. Erot syntyvät ympäristötekijöistä – toisilla kotiolot ja elinympäristöt ruokkivat kehollista tekemistä enemmän kuin joillakin muilla.

Jalkapallon voi kesyttää, vaikka se tuntuisi alkuvaiheessa mahdottomalta. Kömpelöstäkin voi tulla ketterä, kunhan vain saa kilometrejä alle.

Pienten lasten futistreeneissä on mukana messipaitaisia pallon kanssa viilettäjiä, mutta myös arempia varovasti lajia aloittelevia. Heissä voi kuitenkin piillä ihan yhtä paljon intoa, paloa ja lahjakkuutta lajia kohtaan. Mutta molemmat lapset vaativat henkilökohtaista huomiota: rohkaisua, kannustusta ja ohjausta.

Tähän tarvitaan myös tuhansia isiä ja äitejä. Tukena kotona, mutta myös valmentajina harjoituksissa.

Joka kolmas lapsi jalkapalloilemaan

Suomalaiselle jalkapallolle on mielestäni realistinen tavoite, että kustakin ikäluokasta joka kolmas suomalainen on jossain vaiheessa lapsuuttaan lajin harrastaja ja pelipassipelaaja. Nykyisillä syntyvien lasten lukemilla tavoite voisi tarkoittaa 18 000 pelipassipelaajaa per ikäluokka.

Arvioisin, että laadukasta lasten valmennusta voidaan tehdä, jos treeneissä on yksi valmentaja kuutta pelaajaa kohti. Tällä kaavalla 18 000 pelaajaa tarvitsee 3000 valmentajaa.

Nämä kaikki 3000 eivät voi olla päätoimisia lasten valmennuksen ammattilaisia, mutta he voivat olla ammattimaisesti ohjattuja ja tuettuja.

Avainsana on organisointi.

Kaarinan Pojat on edelläkävijä

Kävin Kaarinan Pojissa seuravierailulla maaliskuun alussa. KaaPossa on panostettu valtavasti aloittavien ikäluokkien tasalaatuiseen starttiin. Päätoimiset valmentajat käynnistävät ikäluokat, rekrytoivat apuvalmentajat ja suunnittelevat sekä johtavat toimintaa. He myös vastaavat, että jokaiseen ikäluokkaan saadaan mukaan vähintään seuran asettaman tavoitetason verran pelaajia.

Seuran koko on yli kaksinkertaistunut muutamassa vuodessa (2018; 420 lisenssipelaaja, 2020; 863), mutta kasvu ei ole ollut pelkästään pelaajamäärissä.

”Aiemmin meidän oli vaikea saada sitoutettua vapaaehtoisia. Nyt isejä ja äitejä on todella paljon helpompi saada tarttumaan juttuun mukaan. He tietävät, että koko homma ei kaadu heidän syliinsä, koska päätoiminen valmentaja vastaa ikäluokan toiminnasta.”, Kaarinan Poikien toiminnanjohtaja Harri Laaksonen sanoi.

KaaPon mallin soisin monistuvan monikertaisesti kautta Suomen maan.

Yksinkertaistettu ydintaitokoulutus aloittaville valmentajille

KaaPossa kaikki mukaan lähtevät valmentajat sitoutetaan koulutuspolkuun, joka sisältää Palloliiton paljon kiitostakin saaneet uusitut kurssit, kuten futisvalmentajastartin ja ikävaihekoulutuksen.

Jalkapallovalmennuksesta on nykyään saatavilla enemmän tietoa kuin koskaan ennen. Lisäksi valmennuksesta keskustellaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Tämä on sekä ilahduttavaa että hyvin tärkeää. Vain hankitun tiedon, kokemuksen ja keskustelun kautta jalkapallovalmennuksemme kehittyy.

Samalla toivon, että ihmiset uskaltavat myös jatkossa lähteä rohkeasti mukaan vapaaehtoisina toimijoina jalkapallovalmennukseen. Lasten valmennuksen vaativuus ja vastuullisuus voivat jo itsessään aiheuttaa rimakauhua. Aiheeseen liittyvä informaatioähky todennäköisesti vain nostaa rimaa.

Lasten jalkapallovalmennukseen mukaan lähtevät valmentajat ovat ”uusiutuva luonnonvara”.  Eri seurojen lasten joukkueisiin tulee joka vuosi mukaan uusia apuvalmentajia ja ohjaajia, joilla ei ole aiempaa valmennustaustaa eikä välttämättä edes lajikokemusta. Mutta tarvitsemme myös heidät mukaan.

Jotta edessä tuntemattomana siintävä valmentajanpolku olisi houkutteleva, eikä pelottava, meidän tulee osata kuvata ja esitellä valmentajan kehityspolku yhtä lailla kuin pelaajienkin.

lasten valmentajan kehitysportaat

”Aloitin sillä, että treeneissä on aina mieletön draivi päällä ja sinne on aina kiva tulla. Loimme joukkueen omia rutiineja sekä keskityimme ryhmänhengen luomiseen.”, HJK:n kaupunginosajoukkueiden valmennuspäällikkö Emma Järvinen kirjoitti viime perjantaina julkaistussa blogitekstissään. Emman sitaatti kuvaa sitä, mihin hän panosti aloittaessaan lasten valmennuksen. Hän oli yllä olevan pelkistetyn dian ensimmäisellä rapulla.

”On tärkeää, että lapset pääsevät yrittämään täysillä. Se vaikuttaa innostukseen, oppimiseen ja lajiin rakastumiseen. Kuten tiedämme rakkaus ei synny puolivaloilla vaan rakastuessa mennään rohkeasti täysillä.”, kehityspäällikkö Veli-Matti Rinnetmäki opasti omassa harjoitusten vauhtiin keskittyneessä blogitekstissään, joka on suoraan dian toiselta rapulta.

Olisin hyvin huoleton suomalaisen jalkapallon tulevaisuudesta, jos kaikki futistreeneissä olleet lapset palaisivat päivittäin koteihinsa hymy huulilla ja hiki otsassa.

Mutta jotta positiivinen ilmapiiri syntyy, treenit ovat vauhdikkaita ja pelaajat tekevät järkeviä asioita, harjoitusten tulee olla suunniteltu laadukkaasti ja vapaaehtoisille annettu riittävät työvälineet toteuttaa suunnitelmat. Kaikki tämä vaatii tietoa, taitoa, osaamista ja kokemusta. Ammattilaisia vetovastuussa.

Pelaajakehityksessä ei saa oikoa. Ei liian vaikeita asioita lapsille liian aikaisin. Sama pätee valmentajakehitykseen. Ei välttämättä kannata rynnätä suoraan Ekkono-kurssille, jos harjoitusten johtaminen on vielä heikkoa tai koko lajituntemus ohkaista.

Oikeansuhtaisilla askelmilla oppiminen voi olla valmentajille pelaajien tapaan lumoavan kiehtovaa. Aloittelevan valmentajan ei tarvitse osata läheskään kaikkea jalkapallosta tai valmentamisesta, mutta hyvien tukitoimien avulla hän voi saada nopeasti eväät johtaa hyvät harjoitukset ilta toisensa jälkeen. Se riittää pitkälle.

Jos jalkapallovalmennuksen lumo vie taas tänäkin vuonna satoja isiä ja äitejä mukanaan, tavoitteemme ”jokaisella lapsella ja nuorella on osaava ja koulutettu valmentaja” on jälleen ison harppauksen lähempänä toteutumista.