Lastenvalmentajaklubi -blogi: Lasten maailmassa vähemmän voi olla enemmän

Kesä 1982. 

HJK:n U10-poikien harjoitukset Talissa. Aurinko porottaa.

Valmentaja Juha Valla on tehnyt minusta Bruno Contin, Italian maailmanmestarijoukkueen tähtipelaajan ja taiturimaisen vasurin. Mikä armoton piristysruiske helteen keskelle! Perustaitojen puolestapuhuja osaa sytyttää kipinät liekkeihin. 

Vuosi 1983. 

Tee tyhjää tilaa, täytä tyhjää tilaa. Itselle tai kaverille. 

Valmentaja Kari Korpiheteen oppi pallottomana liikkumisesta uppoaa lähtemättömästi 11-vuotiaan pojan tajuntaan.  Se on yksinkertainen ja ymmärrettävä. Muuta ei tarvita. Taktiikan peruskoulun lisäksi ”Grändin” harjoituksissa valuu hiki. Se hitsaa ja totuttaa urheilemaan. 

Kevät 1993. 

Jokaisella pelaajalla pallo, alkuun tuhti annos coervereita.

Sitten pari ja pallo: syöttöjä, haltuunottoja, käännöksiä, harhautuksia. Kuuluisat herkkyyskaudet ovat kaukana, mutta kosketus palloon paranee. Se auttaa peleissä. Oikeakin alkaa hiukan totella. 

Perustaitokuurin lisäksi HJK:n A-poikien ja reservijoukkueen valmentaja Tuomo Saarnio tarjoaa meille aikansa moderneimman kattauksen pelistä johdettuja taktisia ja pelipaikkakohtaisia harjoitteita. Opin valtavasti.

Minulla kävi tuuri. Lähes jokainen valmentajani jätti jonkun myönteisen jäljen jalkapalloajatteluuni.

Valla. Korpihete. Saarnio. Tapani Apunen. Martti Kuusela. Jari-Pekka Keurulainen. Antti Muurinen. Jari Europaeus. Ari Tiittanen. Oli muitakin. 

Jäljet liittyivät oppimiseen, peliin, voittamiseen. Ja vuorovaikutukseen, siihen miten valmentaja kohtaa ihmisen. Se lienee tärkeintä. Kaikki lapset (ja aikuiset) eivät olleet yhtä onnekkaita. Osalle ei jäänyt lainkaan hyviä muistoja. Puhumattakaan siitä, että olisivat oppineet pelaamaan. Se on surullista. 

Esimerkki NappulaKlubi

Rupesin valmentamaan lapsia vuonna 1994. Silloin olin itsekin vasta lapsi, 22-vuotias. Paria poikkeusvuotta lukuun ottamatta, jolloin ”vain” pelasin, olen valmentanut yhtäjaksoisesti näihin päiviin asti. 

Vuosituhannen alussa ahdistuin. Koin Kaikki Pelaa -ohjelman, sen sääntöjen ja suositusten, häiritsevän pahasti suomalaisen jalkapallon kehitystä. 

Keväällä 2006 päätin panna kaiken likoon kääntääkseni ”pelin” suunnan. Seuraavat vuodet puhuin, kirjoitin ja kiersin maata ja maailmaa. Pyrin vaikuttamaan kentällä ja kabineteissa, ja aina kun mahdollista, julkisesti. 

Alkuun lähes yksin, sitten pienen lähipiirin ja lopuksi tulitukea antaneiden heimoveljien kanssa. Vaikuttamiskeinoista tärkein oli oma esimerkki. Sen nimi oli NappulaKlubi, HJK:n U9–U11-poikien edarien kokonaisuus, joka perustettiin syksyllä 2006 ja jota ryhdyin valmentamaan ja kehittämään. 

NappulaKlubin toiminta herätti huomiota. Ilmapiiri Kaikki Pelaa -ohjelman ympärillä oli tulenarka. Luodit viuhuivat kumpaankin suuntaan. Minun suojakilpenäni toimi palo kehittää suomifutista ja vahva t u n n e siitä, että oikea taisteli väärää vastaan.  HJK oli silloinkin Suomen ykkönen, mutta sen – meidän – oli pystyttävä parempaan. 

NappulaKlubin perusajatus oli tarjota motivoituneimmille ja lahjakkaimmille pelaajille mahdollisuus päästä ajoissa hyviin harjoitusoloihin, laadukkaaseen valmennukseen ja vertaiseensa seuraan. 

Kolmen joukkueen yhteisö tarjosi useita etuja: Me valmentajat saatoimme helpommin vertailla ikäluokkien edistymistä, arvioida oman työmme laatua sekä oppia onnistumisista ja virheistä. Pojat tutustuivat myös muiden ikäluokkien pelaajiin ja varsinkin nuorimmat imivät oppia vanhemmilta. Klubihenki tiivistyi, yhteiset harjoituspaikat ja -ajat vapauttivat resursseja. 

NappulaKlubin harjoittelun avainasioita olivat taitojen, pelikäsityksen ja liikunnallisuuden kehittäminen. Monipuolisesti. Kannustimme ja patistimme poikia harjoittelemaan myös omalla ajalla. Vaikka NappulaKlubin pelaajat olivat pieniä lapsia, harjoitusten vaatimustaso oli korkea. Oli keskityttävä tekemiseen ja yritettävä parhaansa. 

Pelien laatuun kiinnitimme erityistä huomiota. Yritimme väistää ottelut, jotka pojat tiesivät voittavansa pystyyn jo ennen alkuvihellystä. Siksi pelasimme usein vuotta vanhempia vastaan ja siksi järjestin – toimitsijakiellon uhallakin – omia kilpailuja. Nykyisin seurojen keskenään organisoimat miniliigat taitavat olla pikemminkin luvallinen hyve kuin luvaton pahe. 

Kiersimme myös kansainvälisissä turnauksissa ulkomailla. Jopa liikaa. Kokemukset olivat arvokkaita ja välttämättömiä, muistot unohtumattomia, mutta lasten vanhempien kukkaronnyörit joutuivat turhan kireälle.  

Jalkapallo-ottelun idea on päihittää vastustaja. Me pelasimme aina voitosta, mutta emme hinnalla millä hyvänsä. Jahtasimme voittoja tavalla, jonka uskoimme kehittävän joukkueen peliä ja pelaajia.  

Hauskaakin piti olla. 

Uskon, että valtaosa maailman huippupelaajista on nauttinut ottelun jännityksestä, voiton tavoittelusta, voittamisesta ja ahkeran harjoittelun palkitsevuudesta jo pikkupoikana. Ja tietysti maailman kiehtovimman joukkuepelin sosiaalisuudesta. 

Toisaalta hauskan järjestäminen ei ole ihan yksinkertaista. Siksi, että pelaajat ovat ihmisiä ja ihmiset tykkäävät eri asioista.  

Termitehtaiden päästöjä

Maailma muuttuu, peli kehittyy. Jalkapallo yhtenä monista. Tiede murtautuu linjojen väleihin ja parhaille maalintekoalueille.

Sykeseurannat. GPS. Tilastointiohjelmistot. Videoinnit. Hyvinvointisormukset.  Suomenkieliset sanat ja perinteiset tavat puhua pelistä uhkaavat hautautua uusien termien ja sivistyssanojen aggressiivisen prässin alle.

On ekologista dynamiikkaa ja edustavaa mallinnusta, erilaisia konteksteja ja konsepteja. On affordansseja, modulariteetteja, attraktoreita. Pedagogiikka on nonlineaarista, informaatio spesifiä ja rajoitteet strukturaalisia.

Pelaaja orientoituu ja adaptoituu, sijoittuminen on dynaamista. Peli on kompleksinen, kaikki syklistä. Taitoakin kultivoidaan.

Ei pidä käsittää väärin: tieteelle ei voi eikä saa pyllistää. Ihminen on hyötynyt tieteestä valtavasti, ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän.  

Myös jalkapallo on saanut oman maistuvan osansa tieteentekijöiden uutteruudesta ja oivalluksista. Lissabonin yliopiston jalkapalloprofessorilla saattaa olla oikein painavaa asiaa. Silmät ja korvat kannattaa pitää auki. 

Kaikesta tieteen luomasta ja tuomasta hyvästä huolimatta olen levoton ja huolestunut. En usko, että termitehtaiden päästöt vain ja ainoastaan kehittävät suomifutista. Jos uskoisin, pitäisin suuni kiinni ja jättäisin näppäimistöni rauhaan.   

Nyt en pysty. 

Pelkään, että jatkuvasti pirstaloituneempi valmennustiede hämärtää ison kuvan ymmärrystä – tai pahimmillaan hävittää sen. Pelkään, että hankalasti ymmärrettävät termit karkottavat osan valmentajista pois pelistä tai nostavat kiinnostuneiden kynnystä lähteä mukaan. Pelkään, että monimutkainen tiede hyökkää liian varhain lasten yksinkertaiseen maailmaan.        

Vai pelkäänkö sittenkin omaa kohtaloani? Sitä miten viidenkympin kriisissä kituva mies pärjää nuorten valmentajien, datatulvan, uuden teknologian ja ”vieraan kielen” maailmassa, jonka vauhti vaan kiihtyy? 

Käytännön ”tiedettä”

Oma ajatteluni jalkapallosta on rakentunut noin 40 viime vuoden aikana. Sen ajan olen ollut pallon lumossa. 

”Väitöskirjani” perustuu enemmän omiin kokemuksiin kuin tutkittuun tietoon. Sen sisällysluettelo on paisunut matkan varrella. Tärkeitä lukuja ovat ainakin kokemukset pelaajana ja valmentajana. 

Junnuvuodet HJK:ssa jättivät jälkensä. Kasvoin ilmapiirissä, jossa piti voittaa. Aina. Ehkä siksi olen aina osannut nauttia kaikkein isoimmista peleistä, pelaajana ja valmentajana. Samaa oppia olen yrittänyt ja yritän siirtää pelaajilleni. 

Kotimaan liigan ammattilaisena näin ja kuulin valtavasti. Hyviä ja huonoja esimerkkejä harjoitusten, otteluiden ja ihmisten johtamisesta. En osannut vain pelata, osa aivoista eli jo silloin valmentajan elämää. 

Olen valmentanut pieniä ja isoja, huonoja ja hyviä. Olen suorittanut kaikki mahdolliset valmentajakurssit Suomessa ja oppinut niistä kaikista jotain – kiitos hyvien kouluttajien ja muiden kurssilaisten. 

Olen kiertänyt Euroopassa lasten ja nuorten turnauksissa, tutustunut reissuissa huippuseurojen akatemioihin ja muiden liittojen työhön sekä vaihtanut ajatuksia kollegojen, muiden maiden poikien maajoukkuevalmentajien kanssa. 

Huippufutiksen kyydissä olen yrittänyt pysyä katsomalla ja kommentoimalla pelejä sekä kuuntelemalla huippupelaajien ja -valmentajien ajatuksia. Keskustelemalla. 

Olen yrittänyt tulkita lasten vanhempien tuntoja ja asettua heidän asemaansa, hyvinä ja huonoina hetkinä. Oma isyys on auttanut ymmärtämään sekä lapsia että heidän vanhempiaan paremmin. Siperia opettaa, tuo suhteellisuudentajua ja muistuttaa kaiken rajallisuudesta. 

Tietysti olen ehtinyt lukea paljon jalkapallosta, mutta leijonanosa ”yliopistoni” kursseista on ollut tekemistä. Yrittämistä, erehtymistä, oppimista ja – onneksi – myös onnistumista. 

Kokemusten myötä taivun yhä useammin näkemään yksinkertaisen kauniina. 

Monesti vähemmän on enemmän, varsinkin lasten (jalkapallo)maailmassa. 

Menestysresepti on simppeli ja kestää aikaa: Sytyttävä valmentaja ja pallosta lumoutunut lapsi. Pallon kesyttämistä yksin, kaksin ja kavereiden kanssa. Tyhjän tilan tekemistä ja täyttämistä. Monipuolista urheilua. 

Ja kaikille, ihan kaikille, hetkiä Bruno Contina. 

Erkka V. Lehtola