Jalkapallonurmet

Yleistä jalkapallonurmien kehityksestä

Opas jalkapallonurmihankkeen toteuttamiselle >>
Tekonurmiopas >>

Suomen Palloliitto (SPL) pyrkii edistämään jalkapalloilun ympärivuotisia kilpailu- ja harjoitteluolosuhteita maassamme. Yhtenä tärkeänä tavoitteena on sarjakauden pidentäminen nykyisestä (toukokuu-marraskuu). Kauden pidentämiseen jalkapalloliittoja ohjaa kansainvälinen kilpailukalenteri, jonka mukaan jalkapallon arvo-otteluita tullaan jatkossa pelaamaan lähes ympärivuotisesti. Myös kotimaisen jalkapalloilun pitkäaikainen tavoite on ollut sarjakauden pidentäminen nykyisestä kuudesta kuukaudesta lähemmäs kansainvälistä tasoa.

Kauden pidentämiseen ei kuitenkaan voida päästä luonnonnurmilla, sillä jo nykyiselläänkin sarjakausi on osoittautunut liian pitkäksi. Sarjakauden alussa nurmen kasvukausi ei ole vielä päässyt vauhtiin ja kentät ovat ensimmäisten kierrosten aikana vielä varsin eritasoisia. Aikainen talven tulo saattaa vaarantaa ratkaisuottelujen pelaamisen ja ottelusiirtoihin kauden lopulla joudutaan jatkuvasti. Luonnonnurmikentät tulisikin rauhoittaa nykyistä aiemmin talvehtimaan, jotta ne olisivat taas seuraavana keväänä paremmassa kunnossa. Kentän lämmityskään ei voi taata läpi sarjakauden tasalaatuista hyvää pelialustaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi tulevat siten tekonurmet.

Jalkapalloon tarkoitettujen tekonurmien kehitys on ollut viime vuosina nopeaa. Uusien mallien, niin kutsutun "kolmannen sukupolven tekonurmien", eli jalkapallonurmien, pelilliset ominaisuudet ja ulkonäkö vastaavat jo lähes täysin luonnon nurmea. Näissä uusissa kentissä tekonurminukan pituus on 55mm, tai jopa 60mm. Kentän jousto saadaan lisäämällä nukan sekaan hiekkaa ja kumirouhetta. Pitkän nukan ansiosta, aiemmin ongelmana ollut pelaajan ja kentän välinen liiallinen kitka on saatu myös poistettua.

Uudet keinopinnat tulevat mahdollistamaan jalkapallokauden pidentymisen ympäri maapallon. Keskeisintä hyöty tulee olemaan pohjoisissa ja eteläisissä maissa, joissa luonnon nurmen kasvattaminen ympärivuotisesti ei ole mahdollista. Myös suuret katetut stadionit tullevat jatkossa asentamaan keinopinnat pelialustoiksi. Jalkapallonurmet palvelevat lisäksi stadioneiden monikäyttöisyyttä myös muissa, kuin urheilutapahtumissa.

Kansainvälisten Jalkapalloliittojen (FIFA ja UEFA) kanta keinopintoihin on myönteinen. FIFA julkaisi keväällä 2001 määräykset keinopinnoille ja UEFA tulee antamaan vastaavat vuoden 2002 aikana. Pohjoismaiden jalkapalloliitot (Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti, Färsaaret) tekevät tiivistä yhteistyötä tekonurmikenttien testausmenetelmien ja käyttöhyväksynnän yhdenmukaistamiseksi. Pohjoismaista tekonurmitietämystä on käytetty hyväksi myös FIFA:n ja UEFA:n testaussäännöstön valmistelussa.

Suomen Palloliitto ja Veikkausliiga ovat hyväksyneet uusien jalkapallonurmien käytön läpi kauden kaikissa kansallisen tason jalkapallo-otteluissa.

Jalkapallonurmikentän edut verrattuna esimerkiksi vaikkapa nurmikenttään ovat selvät. Hyvätasoisen nurmikentän käyttö rajoittuu vuodessa noin neljään kuukauteen ja viikkokäyttö maksimissaan noin 15 tuntiin viikossa. Lämmitettyä jalkapallonurmikenttää voidaan käytännöllisesti katsoen käyttää ympärivuotisesti, vaikkapa kellon ympäri. Lämmittämätön jalkapallonurmi on eteläisessä suomessa käytössä noin yhdeksän kuukautta vuodessa. Merkittävä ero luonnon nurmen ja tekonurmen välille syntyy ylläpito ja -hoitokustannuksien ja käyttötuntimäärien vertailussa, joissa on selvästi osoittautunut, että hyvälaatuinen luonnonnurmi on moninkertaisesti kalliimpi vaihtoehto.

Luonnonnurmi tulee kuitenkin jatkossakin säilymään jalkapallon pelialustana. Jalkapallonurmet puolestaan tulevat vähentämään lisääntyvien ottelumäärien aiheuttamaa painetta nurmikentillä.

Jalkapallonurmikehitys

Jalkapallonurmet jaetaan kolmeen eri ryhmään, ryhmittely perustuu jalkapallonurmikehityksen eri vaiheisiin. Yleisimmin kansainvälisesti puhutaan ns. eri sukupolvien tekonurmista.(I,II ja III)

I sukupolvi, täystekonurmet

1970-luvun lopulla asennettiin Suomessa ensimmäiset täystekonurmipäällysteet sisätiloihin. Käytetty tekonurmimateriaali oli polyamidi, eli nylon tai erilaiset polypropyleeni-yhdisteet. Täystekonurmet erosivat toisistaan mm. nukan pituuden ja nukan tiheyden sekä joustokerroksen laadun ja paksuuden suhteen.

Ensimmäiset alustat oli tarkoitettu urheiluhallien moninaiskäytölle ja maton tuli soveltua eri urheilulajeille, messuja ja näyttelyitä unohtamatta. Tekonurmimattojen tuli olla helposti ja nopeasti irrotettavia erilaisten hallissa järjestettävien muiden tapahtumien vuoksi. Eri lajien erikoispiirteitä ja vaatimuksia matoissa ei oltu otettu huomioon.

Hiekkatekonurmet

1988 asennettiin ensimmäiset hiekkatekonurmipäällysteet jalkapallokäyttöön. Näitä päällysteitä asennettiin, niin ulkokentille, kuin sisähalleihin. Kenttiä mainostettiin lähes hoitovapaiksi ja rajattomasti käyttöä kestäviksi päällysteiksi. Liian vähäinen hiekan määrä ja harjauksen laiminlyöminen aiheuttivat kenttien kovettumista ja sulkeutumista.

Sisähalleissa hiekkatekonurmen haitat osoittautuivat vieläkin suuremmiksi. Jalkapallohalleissa pelaaminen aiheutti hiekan pölyämistä, jonka todettiin olevan käyttäjilleen haitallista. Pölyn poistamiseksi kenttiä kasteltiin päivittäin, jonka aiheuttamat Kosteus –ja homeongelmat olivat urheilijoiden terveydelle vieläkin haitallisempia kuin pöly. Nykyään Suomessa ei ole enää hiekkatekonurmikenttiä jalkapallohalleissa.

1986 saakka tekonurmet olivat aiheuttaneet pelaajille eriasteisia loukkaantumisia, joista yleisimpiä olivat alaraajavammat, rasitusvammat ja liian suuren kitkan aiheuttamat palovammat. Kaiken tämän johdosta jalkapalloilijat vieroksuivat tekonurmia ja niiden käyttö jopa harjoittelussa kyseenalaistettiin.

II sukupolvi

1990-luvun alussa jalkapallohallien tekonurmialustoissa kumirouhe alkoi syrjäyttää hiekan täyteaineena. Pölyongelma saatiin samalla ratkaistuksi ja vaadittava jousto toteutettiin maton alle sijoitetulla joustinkerroksella, jossa vaihtoehtoisesti käytettiin polyeteenijoustoa (paksuus useimmiten 10mm), kumirouhemattoa(paksuus 10-12mm), valettu joustoa (paksuus 20-30mm) tai kohokuvioitu kumirouhemattoa (paksuus 7-15mm), joka vaatii alustaksi aina asfaltti – tai betonialustan.

II-sukupolven matoissa nukan materiaali oli joko polyeteeni tai polypropyleeni ja nukan pituus vaihteli 10mm-33mm välillä. Nukkavaihtoehtona oli joko suora tai kiharrettu malli. Kumirouheena käytettiin yleensä vihreää kumia, jota täytettiin maton ominaisuuksista johtuen 2,5kg/m² aina 9,0kg/m². Tämän tapaisia tekonurmimattoja on mm. seuraavissa jalkapallohalleissa: Talin jalkapallohalli, Botnia-halli, Seinäjoen Yrittäjäareena ja Eckerö-halli. Näissä "toisen" sukupolven halleissa pelaajan kengän ja alustan välinen ongelmallinen kitka on saatu poistettua, mutta pallon käyttäytyminen alustassa ja nukan päällä liukuvan kumirouheen johdosta liiallinen "liukkaus" eivät täytä kansainvälisiä tekonurmivaatimuksia.

III sukupolvi (jalkapallonurmet)

Viimeisin vaihe tekonurmien kehityksessä ovat ns. "kolmannen sukupolven tekonurmet", eli Suomen Palloliiton käyttämä nimi jalkapallonurmet.

Nämä uudet tekonurmet vastaavat jo lähes kaikilta osin hyvälaatuisen luonnonnurmikentän ominaisuuksia. Usealta osin ne ovat jopa parempia, kuin luonnon nurmet (säänkesto, veden läpäisy, kulutuksenkesto ja tasalaatuisuus).

Näiden uusien tekonurmien päällimmäinen eroavaisuus aiempiin malleihin on nukan pituudella ja joustomateriaaleilla. Nukan pituus vaihtelee uusissa matoissa 50-60mm välillä ja luonnon nurmikentän kaltainen jousto on saatu täyttämällä nukka hiekalla ja kumirouheella.

FIFA:n ja UEFA:n hyväksymät tekonurmet testataan ensin laboratoriotesteillä ja tekonurmimaton asentamisen jälkeen suoritettaavilla kenttätesteillä. Testauksessa mitataan pelaajan ja alustan, sekä pallon ja alustan välisiä ominaisuuksia. Kentän tulee täyttää täsmälleen samat arvot, jotka on saatu huippuluokan luonnonnurmea testattaessa. Testit suoritetaan joka toinen vuosi.